Yliopisto

”Jumala on koonnut meidät tänne tänään yhteen.”

Suurin piirtein näillä sanoin alkoivat opintoni katolilaisen Dōshishan yliopiston Japanin kulttuurin ja kielen opetuskeskuksessa. Meitä oli kerääntynyt saliin todennäköisesti parinsadan hengen verran, 65 prosenttia kiinalaisia, 20 prosenttia korealaisia, loput 15 sekalaisten mantereiden sekalaisista maista. Salin takaosassa istuivat jo puoli vuotta vaihdossa olleet, etuosassa me epävarmuuttamme kimmeltävät uutukaiset. Kaikki joka tapauksessa odottivat samaa asiaa: japanin kielen kirjallista tasokoetta.

Dōshishan yliopisto jakaa opiskelijat yhdeksään eri japanin kielen taitotasoon. Kuvittelin etukäteen tietäväni oman tasoni hyvin ja kokeen olevan tämän tason kysymysten osalta läpihuutojuttu. Sain mitä tällä asenteella ansaitsinkin. Me kaikki tarvitsemme muistutuksia huonoudestamme, jotta osaisimme pyrkiä yhä korkeammalle, ajattelin nyreänä ryystäessäni kokeen jälkeen tulista raamenia yliopiston läheisessä ravintolassa.

Seuraavana aamuna löysin itseni suullisen kielitaidon kokeesta istumassa kahden opettajan edessä ja yhden korealaisen ja yhden ruotsalaisen välissä. Kiitos Helsingin yliopiston opiskelijoiden hyvän maineen, opettajat olivat jo etukäteen vakuuttuneita japanin kielen taidoistani. Päädyimmekin enimmäkseen juoruamaan aiemmin Dōshishalla vaihdossa olleista Helsingin yliopiston opiskelijoista. Opettajat olivat myös tasokokeeni perusteella täysin vakuuttuneita siitä, että aion suorittaa JLPT:n (日本語能力試験 / Japanese Language Proficiency Test) ylimmän tason joulukuussa. He olivat asiasta niin varmoja, että onnistuivat vakuuttamaan minutkin.

Lukuun ottamatta yliopiston virallisia seremonioita, kampuksen tiettyä arkkitehtuuria sekä kirkkoon viittaavia tiloja katolilaisuus ei ole kovin vahvasti esillä Dōshishassa. Olen nähnyt täällä muun muassa muslimiopiskelijoita, ja uskoisin muidenkin uskontojen olevan edustettuina. Muutenkin opiskelijakunta on varsin monikulttuurista, joskin eräällä erittäin selvällä painotuksella. Omalla luokallani on lisäkseni yksi indonesialainen, yksi sveitsiläinen, kaksi korealaista ja 12 kiinalaista. Tästä voi vetää aika suoria yhteyksiä vaihto-opiskelijoiden kansallisuusjakautumaan muutenkin.

Nyt kun lukuvuosi on parin orientaatioviikon jälkeen (papereiden pyörittelyä, asioiden vääntämistä rautalangasta, kurssi-ilmoittautumisia) todella pyörähtänyt käyntiin, elämä kampuksella on vilkastunut huomattavasti. Rakennusten käytävät ja pihan täyttää jatkuvasti iloisena pulppuava puheensorina (useimmiten japaniksi, mutta myös monilla muilla kielillä) ja ruokala on pahimpaan ruuhka-aikaan niin täynnä, ettei sinne kannata yrittää tunkea ellei ole aivan pakko. Kampuksen lammen karpit eivät enää tule tervehtimään sillalta alas katsovaa avoimin suin, kuten orientaatioviikolla; ne ovat varmaan jo tottuneet siihen, ettei sillalle tuleva satunnainen kulkija ole aikeissa ruokkia niitä.

Myös minun elämäni on vilkastunut uuden lukuvuoden myötä. Tai mahdollisesti pitäisi sanoa sen vaikuttaneen päinvastoin. Minulla ei enää ole yhtä paljon aikaa seikkailla vastuuttomasti ympäri Kiotoa tai varsinkaan muuta Japania nyt, kun elämäni täyttävät maanantaista perjantaihin oppitunnit, läksyt ja niiden lisäksi vielä opiskelu.

En kuitenkaan valita. Olen pitkään Helsingin yliopistossa ja myös yliopiston ulkopuolisessa elämässä saanut keskittyä toiseen suurimmista kiinnostuksenkohteistani, ja nyt on pitkästä aikaa aika keskittyä ihan tosissaan siihen toiseen. Tämä on ehkä paras mahdollinen tapa saattaa loppuun päiväni opiskelijana.