Asuntolaelämää

Loppukesän vaihtuessa alkusyksyksi laulukaskaiden sirinä sammui vähitellen, ja sen korvasi kōrogi-sirkan helisevä ääni. Nyt myös kōrogin ääni on vaiennut.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Kioto olisi hiljainen. Esimerkiksi Avanti-ostoskeskuksen lähellä puiden oksat painuvat alas rastaslinnuista, joista lähtee illan hämärtyessä niin kova räkättävä ääni, että se särkee korvia. Tämä ei ollut vertauskuvallinen ilmaisu.

Illat eivät kuitenkaan ole hiljaisia asuntolallakaan. Kun olin kuunnellut kissan surkeaa naukumista useampana iltana, katsoin parhaaksi mennä vilkaisemaan, millainen otus ääntä pitää. Astuin ulos ovestani ja laskeuduin portaat takkiin kääriytyneenä – se minulla tosin oli jo valmiiksi päälläni johtuen siitä, että asunnossani on suurin piirtein yhtä kylmä kuin ulkona – ja huomasin minua pelokkaana tuijottavan silmäparin.

Japanin villikissat ovat toisinaan aika säikkyjä, eikä tämä ole poikkeus. Naukuessaan kissa kuulostaa pelokkaalta ja nälkäiseltä, mutta en usko, että kukaan onnistuisi syöttämään sitä, vaikka haluaisikin. Aivan yhtä hyvin voi tosin olla, että minä en osaa tulkita japanilaisen kissan äänensävyjä niin hyvin kuin haluaisin.

Eräänä iltana lähtiessäni pesemään pyykkiä, huomasin oveni vieressä tällaisen otuksen. Kuvittelin sitä ensin sen pienestä koosta johtuen kaskaaksi tai muuksi isoksi hyönteiseksi, mutta se olikin yamori, sisiliskon japanilainen sukulainen, jonka nimen (守宮) voisi ajatella tarkoittavan esimerkiksi talon suojelijaa. Tässä kuvassa se on suoraan naapurini oven saranakohdassa, mitä pidin jossain määrin vaarallisena. Ajattelin siis laittaa sen siirtymään hieman, ja lähestyin sitä sormi ojossa. Tässä tilanteessa yamori tuumasi parhaaksi hypätä paidalleni, kiivetä sitä vähän matkaa ylös ja pudottautua sitten maahan ja turvalliseen piiloon. Koen kuitenkin, että meidän keskellämme vallitsi yhteisymmärrys asioiden tilasta.

Matkalla samalle pyykinpesupaikalle vaani ennen myös varsin suurikokoinen hämähäkki. Sen seitit olivat ulottuneet käytävän puolelle niin, että oli kirjaimellisesti hiuskarvan varassa, etten olisi jo koskettanut niitä. En pelkää hämähäkkejä, mutta en voi myöskään erityisesti sanoa, että olisin pitänyt tästä naapurista. Tällä viikolla talossa kuitenkin ilmeisesti tehtiin suursiivous. En tiedä mikä tämän ja talon muiden hämähäkkien lopullinen kohtalo oli, mutta siitä olen varma, että ennen siivousta tämä oli ollut paikalla pitkään.

Pyykinpesusta puheen ollen, pesukoneita vastapäätä asuu kiinalainen, jonka asunnosta on kuulunut kovaäänistä riitelyä noin 90 % niistä kaikista kerroista, kun olen mennyt pyykkiä pesemään. Loput kerrat asunnosta on kuulunut rämäkkää naurua, jota aina aluksi luulen riitelyksi. En osaa sanoa, asuuko asunnossa ihminen, joka pitää televisiodraamasta vai oikean elämän draamasta. Kerran ovi aukesi minun täyttäessäni pyykkikonetta. Se kerta oli kiusallinen.

Kiinalaiset ovat joka tapauksessa ylipäänsä asuntolassa oma lukunsa – heitä on kaikista asukkaista ehkäpä 90 %, ja ainakin osalle heistä tämä kaikin puolin epäyhteisöllinen asuntola (yhteistiloja ei ole, ei edes rappukäytävää) on kaikesta huolimatta paikka, jossa voi harrastaa yhteisöllisyyttä.

Minullakin on tässä asuntolassa yksi kiinalainen ystävä, mutta emme ikinä törmää toisiimme. Kuuntelen iltaisin kissan naukumista silmieni painuessa vähitellen kiinni. Niinä hetkinä emme kumpikaan ole yksin.

Hiei-vuori

Kioto on täynnä paikkoja, joilla on historiallista merkitystä. Tiedostin Hiei-vuoren olemassaolon ensimmäistä kertaa todennäköisesti noin kymmenen vuotta sitten, kun kuulin Yōko Kannon kappaleen Hieizan moyu (Hiei-vuori tulessa). Kappale on pelistä Nobunaga no yabō (Nobunagan kunnianhimo), jolla puolestaan on vankat juuret historiassa: vuonna 1571 tuolloin hajanaisen Japanin yhdistämiseen pyrkinyt sotapäällikkö Oda Nobunaga nimittäin poltti maan tasalle Hiei-vuorella sijaitsevan, tuolloin 700-vuotiaan Enryaku-jin temppelikompleksin.

Hiei-vuoren huippu kohoaa Kioton pohjoisosassa hieman muita vuoria korkeampana. Se on suuri muutenkin: lounaispuolelta avautuu hieno näkymä Kiotoon, mutta koillisessa ihaillaan jo Biwa-järveä, yhtä Kansain alueen kuuluisimmista nähtävyyksistä.

Kun Antti ehdotti minulle vuorikiipeilyä, olin tietysti mukana.

Kiipeäminen Hiei-vuorelle on sen jyrkistä rinteistä johtuen raskasta, eivätkä metsämaisemat ehkä ole metsiin tottuneelle kovinkaan erityisiä. Siitä huolimatta itse kiipeäminen erinäisten kulkuneuvojen käytön sijaan kannattaa. Maisemat alas ovat jo pelkästään satunnaisilla taukopaikoilla upeita, ja ilman laadun vaihtuminen kaupungin saasteista vähitellen puhtaan kirpeäksi vuori-ilmaksi on kokemisen arvoista. Noustessamme meidät ohittaa ryhmä juoksevia munkkeja. Heitä ei käy kateeksi, mutta tämä on osa heidän koulukuntansa tietä valaistukseen.

Meidän matkamme käy sitä kevyemmäksi, mitä enemmän vesipullomme tyhjentyvät. Parin tunnin nousun jälkeen jäämme ihmettelemään, miksi ylöspäin kiipeäminen ei enää onnistunut. Syy selvisi pian. Olimme saapuneet huipulle, jonka odotimme saavuttavamme vasta pari tuntia myöhemmin. Ylhäällä istuimme tyytyväisinä alas juomaan kupit kahvia ja seuraamaan omituista näytelmää.

Japanin pelihalleissa on monenlaisia pelejä, joista voi metallista kouraa ohjailemalla saada itselleen hyvällä tuurilla vaikkapa pehmolelun. Epäonnistuminen koukuttaa: olen usein todistanut vierestä (ja ehkä joskus kokenut itsekin), miten kourasta lipsahtaneen palkinnon saamiseksi pelaaja tulee käyttäneeksi saaliiseen lopulta satoja jenejä.

Ehkäpä samaan epäonnistumisen ideaan perustui huipun tuntumaan ripustettu, upeita vuorimaisemia kehystävä rengas. Paikalta oli mahdollista ostaa kiekkoja, jotka oli tarkoitus saada heitettyä renkaan läpi. Palkintona oli pelihallien palkintoja abstraktimpaa hyvää onnea. Sadalla jenillä sai kolme kiekkoa, ja vaikka me emme tätä huvitusta kokeilleetkaan, seurasimme vierestä, kuinka kolmen nuoren japanilaisen seurue upotti riemuun satoja jenejä saadakseen kiekon edes kerran läpi. Lopulta he myös onnistuivat.

Ajatonta tällä vuorella ei kuitenkaan ole vain tämä peli. Jo Hiei-vuoren maisemat olisivat riittäneet syyksi kiivetä ylös, mutta hienon kokemuksen muodostaa myös Enryaku-jin temppelikompleksi, joka on rakennettu uudelleen Odan tuhoamistyön jälkeen. Vanhat puurakennukset – ja se, että ne sijaitsevat näin ylhäällä – ovat rauhallisessa jykevyydessään vaikuttavia. Yhdessä ruskan punaiseksi värjäämien puiden reunustamassa temppelissä munkki lausuu yleisölle ensimmäisen kuulemani japaninkielisen puujalkavitsin. Toisessa yleisö saa iskeä suurella tukilla valtavaa temppelikelloa. Kaikkialla leijuu suitsukkeen tuoksu. Japanilaiset yrittävät pyydystää suitsukkeen savua hiuksiinsa. Uskomuksen mukaan se tuo viisautta.

Näkymä huipun tuntumasta on asia, johon palaan mielessäni uudelleen ja uudelleen. Läheiset, puiden peittämät vuoret näyttävät ylhäältä katsottuna pehmeältä sammalmatolta, jota haluaisi silittää. Biwa-järvi levittäytyy näkymänä ikuisuuksiin, mutta silti siihen tekisi mieli kastaa varpaansa kokeillakseen, kuinka lämmintä vesi on. Vuosisatojen ikäiset puuvanhukset seisovat pystyssä suorana ilman, että kukaan kiinnittää niihin erityistä huomiota. Kaukaa katsottuna ikuisuuksiin ulottuvat asiat saattavat näyttää kovin pieniltä.

Siitä huolimatta ne ovat isoja asioita. Oda Nobunaga poltti Enryaku-jin maan tasalle jo 440 vuotta sitten. Tämä teko muuttui pikseleiksi televisioruudulla jo 1980-luvulla, mutta toisaalta, Hiei-vuoren huipulla edes matkapuhelimen verkko ei toimi. Näitä asioita ajatellen minun lyhyt vierailuni ei ollut edes temppelikompleksin historiassa kuin silmänräpäyksen mittainen, mutta minulle se oli tärkeä kokemus.

Päivämme päättyy siihen, että japanilainen lukiotyttö haluaa päästä kolmisin samaan kuvaan minun ja Antin kanssa poistuessamme raamen-ravintolasta. Ajatellessani mieltä rauhoittavaa suitsukkeen tuoksua ja tasaisia gonginlyöntejä en voi välttää huumaavaa tunnetta siitä, kuinka sinällään pienet hetket kantavat mukanaan ajatusta ikuisuudesta.

Osaka #2 / Silta

Informatiivisesti nimetyn, Umedasa sijaitsevan The Symphony Hallin (ザ・シンフォニー・ホール）konsertti alkaa ylevästi Dōshishan yliopiston hymnillä. Teos on orkesterisovituksena juuri niin jäykän juhlallinen ja pompöösi kuin saattaa olettaakin. Ennen kaikkea siitä tulee mieleeni varusmiespalvelukseni soittokunnassa.

Kun Finlandian ensimmäiset sävelet alkavat kaikua salissa, tunnen kylmiä väreitä. Ne jatkuvat koko teoksen ajan.

Muistan kokeneeni jotain samankaltaista kaksi ja puoli vuotta sitten Saksassa, kun kävin Tübingenin yliopiston kurssin Sibeliuksen orkesteriteoksista. Tällä kertaa vaikutus on kuitenkin voimakkaampi. Ehkä siksi, että olemme kaukana Suomesta. Tai siksi, että on upeaa kuulla näin hieno esitys Finlandiasta ja toisesta sinfoniasta salissa, jossa en näe minun ja Antin lisäksi yhtä ainutta länsimaalaista. Minä olen musiikkitieteilijä, Antti taas sanoo ettei sinänsä ymmärrä mitään musiikista. Siitä huolimatta Sibeliuksen vaikutus meihin on sama.

Lopetamme iltamme okonomiyakilla – tarkemmin sanottuna ravintolan "Osaka-setillä", jonka jaamme kolmestaan Antin ja Saorin kanssa – Yodobashi Umedan ylimmässä kerroksessa. Yritämme kääntää Finlandia-hymnin sanoja japaniksi, mutta se osoittautuu yllättävän haastavaksi. Yodobashin mainoslaulu (Pikku-Kallen auto -laulun melodia) jää soimaan kaikkien päähän, mutta astuttuamme myöhäisillan Umedaan huomaan toisen sinfonian lopetuksen palaavan takaisin. Samalla meitä ympäröi japanilainen puheensorina ja juna-aseman äänet.

Kotimatkalla junassa vastaan Saorin kysymyksiin suomen kielen kieliopista ja sanojen merkityksistä. Saorin havaintoja kuunnellessa on helppo ymmärtää, että suomalaisilla ja japanilaisilla on paljon yhteistä. Tämän pystyi tuntemaan myös konserttisalissa. Sen huomasi orkesterista, kapellimestarista ja yleisöstä, mutta ennen kaikkea siitä musiikista, joka salissa kaikui.

Kaikkia asioita ei tarvitse yrittää selittää. Kun ylitän puolenyön aikaa yhtä Kamo-virran silloista matkalla kotiini, katson jokea, joka on onnistunut vangitsemaan hetkeksi kuun kuvajaisen.

Siltojen rakentaminen on aina tärkeää. Yhtä tärkeää on tehdä jo olemassaolevia siltoja entistä vahvemmiksi. Tuntuu hyvältä tietää olevansa oikealla alalla.