Joulu Kiotossa

Joululaulut tunkeutuvat korvista sisään ostoskeskuksissa ja kauppakaduilla. Oman yliopistoni valtavan kuusen latvaan on ripustettu suuri tähti, ja kuusen valokoristeet ovat muutenkin varsin näyttäviä.

Sanotaan, että japanilaiset noudattavat vuoden lopussa viikon sisällä kolmea eri uskontoa. Joulu on kristillinen juhla, uudenvuoden aattoa vietetään buddhalaisittain ja uudenvuoden päivää shintolaisittain.

Todellisuudessa joulu ei kuitenkaan ole Japanissa iso tapahtuma. Itse asiassa Japanin joulu ja uusivuosi ovat jossain määrin päinvastaisia Suomen perinteiden kanssa: täällä uutenavuotena keräännytään yhteen perheen kanssa ja noudatetaan mitä erilaisimpia perinteitä, mutta joulua vietetään kavereiden tai seurustelukumppanin kanssa. Kaikesta mainonnasta ja koristeista huolimatta joulu ei täällä huipennu minkäänlaisiin juhliin, vaan Japanissa joulu on rehellisen suoraselkäisesti kulutusjuhla. Juhlien ohella täältä puuttuu tosin jotain muutakin: ihmisten kiire ja stressi joulun alla. Olen itse herkistynyt sille taatusti viime vuosina aivan erityisesti Alkossa työskennellessäni. Sen puutetta en sure yhtään.

Jingle bells, jingle bells, jingle all the way...

Amerikkalaiset joululaulut virtaavat pitkän ostoskäytävän kaiuttimista toisiaan seuraten. Havahdun siihen, miten puuduttavia renkutuksia ne ovatkaan. Japanilaiset ystäväni pilailevat esittäen käsitystään masentavista suomalaisista joululauluista, joissa tontulla on univaikeuksia ja kuolleet perheenjäsenet saapuvat maahan linnun muodossa. Niin, tällaisten laulujen säestämänä vietetään vuoden tärkeintä perhejuhlaa. Tässä valossa Suomen joulu on itse asiassa kertakaikkisen absurdi.

Silti huomaan, että omasta mielestäni juuri nämä alakuloiset sävelmät tekevät joulusta joulun. Niitä kuunnellessa voi kuvitella itsensä paksuina kimmeltävien hankien keskelle. Niissä on jotain ikuista ja turvallista. Tai on tähän asti ollut. Jouluaattona huomasin istuvani japanin kielen oppitunnilla ja muutaman tunnin kuluttua katsomassa nō-teatteriesitystä keskellä lumetonta Kiotoa.

Mutta ei suomalainen joulunvietto ole Japanissa mitenkään mahdoton asia. Aatonaattona sain syödäkseni riisipuuroa suomalais-japanilaisissa joulujuhlissa. Täältä löytyy appelsiineja, joihin pistellä neilikoita (joskin kuulemani mukaan tämä on vieras perinne monille suomalaisillekin), ja jouluaaton iltana joimme Kumin kanssa glögiä ja kuuntelimme suomalaisia joululauluja.

Ihmiset tekevät lopulta joulun. Siinä mielessä en tällä kertaa voinut yhtyä tuttavani sanoihin, joiden mukaan joulu on pahin koitos, jonka Suomen ulkopuolella voi kokea.

Toivotan mukavaa joulua myös kaikille tätä lukeville, missä maailman kolkassa sitä sitten vietetäänkään.

Nō-teatterissa

Olen syyskuusta asti käynyt yliopistolla kurssia nō-teatterista. Kurssi on monella tapaa poikkeuksellinen. Nō-teatterin historian ja muun tietopainotteisen sisällön opiskelemisen ohella olemme päässeet nousemaan nō-teatterilavalle, kokeilemaan teatterin liikkumistapoja (ja huomanneet, miten tuskallisia ne ovat) ja katselleet, miltä maailma näyttää yli 400-vuotiaiden nō-naamioiden takaa.

Tämänkaltaiset asiat mahdollistaa se, että kurssin opettaja on itse nō-teatteria 3-vuotiaasta asti harjoittanut ammattilainen. Hän kuuluu Kawamuran nō-teatterisukuun, jolla on Kiotossa myös oma lavansa. Oman ennakkokäsitykseni mukaan perinteisille taidemuodoille elämänsä omistaneet ovat hieman vieraantuneita muusta yhteiskunnasta, mutta vielä mitä: opettajamme tuntee pelottavan tarkasti esimerkiksi Japanin pop-idolikulttuuria ja länsimaista taidemusiikkia.

Teoreettisella tasolla nō ei ole ollut minulle mitenkään vieras aihe aiemminkaan. Koska useat japanilaiset nykysäveltäjät ovat sisällyttäneet teoksiinsa mitä erilaisimpia viittauksia nō-teatteriin, myös musiikkitieteellinen tutkimukseni on sivunnut aihetta. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Kazuo Fukushiman huiluteoksiin liittyvä tieteellinen artikkelini Etnomusikologian vuosikirjassa 2010, joka on luettavissa netissäkin: http://files.kotisivukone.com/etnomusiologia.julkaisee.fi/EVK2010/ss_007-036_lehtonen.pdf

Yksi oleellinen kokemus minulta kuitenkin puuttui pitkään: en ollut ikinä nähnyt nō-teatteria livenä. Viime sunnuntaina tämä puute korjautui vihdoin. Astuin aamulla Kyōto Kanze Kaikanin nō-teatterisaliin ja hiljennyin odottamaan päivän esitystä.

Tämänkertainen esitys sisälsi kolme nō-näytelmää, yhden kyōgen-komedianumeron ja neljä lyhyttä shimai-esitystä, joissa on käsittääkseni kyse yksittäisten, tanssia sisältävien nō-kohtauksien esittämisestä.

Nōta pidetään yleisesti ottaen vaikeaselkoisena taidemuotona. Tämä ei sinänsä ole ihme: esitykset ovat hyvin hidastempoisia, näyttämöltä on karsittu pois aivan kaikki ylimääräinen eivätkä tarinatkaan ole ihan tämän päivän maailmasta. Ei sillä, että viimeisellä olisi hirveästi merkitystä. Nō-teatterin japanin kieli nimittäin vanhaa japania, jota ei ymmärrä moni japanilainenkaan ilman erillistä ohjelmakirjaa. Ohjelmakirjaa katsomallakin suuri osa näytelmien merkityksistä saattaa silti jäädä pimentoon, sillä näyttämöllä tapahtuu paljon asioita, joille on vakiintuneet merkityksensä. Helpommasta päästä ovat esimerkiksi päähenkilön naamiot: naamiot edustavat tiettyjä hahmotyyppejä kuten vanha nainen, nuori nainen, jumala, paholainen ja niin edelleen. Vaikeammin ymmärrettäviä ovat sen sijaan vaikkapa näyttelijöiden eleiden ja liikkumistapojen sisältämät merkitykset, joista suurinta osaa on täysin mahdotonta käsittää ilman niiden erillistä opiskelua.

Siksi yllätyinkin kovasti, että ensimmäinen näkemäni nō-näytelmä Shunkan onnistui liikuttamaan minut lähes kyyneliin asti. Näytelmän loppukohtauksessa, jossa yksinäisyyteen eristäytyneelle saarelle ikuisiksi ajoiksi tuomittu munkki Shunkan murtuu, oli jotain hyvin inhimillistä ja universaalia. Sen ymmärtämiseen ei tarvittu sanoja, ja ensimmäistä kertaa käsitin, miten tehokkaita sanoman välittäjiä nō-teatterin vakiintuneeseen liikekoodistoon kuuluvat eleet ovatkaan. Vähäeleisesti naamion ylle nostettu käsi symboloi itkua, ja Shunkanissa nähtynä tämän eleen vaikutus oli vahvempi kuin esimerkiksi yhdessäkään elokuvassa näkemäni surua kuvaava kohtaus.

Ehkäpä pelkistyneisyydellä on todella tarkoituksensa. Se jättää paljon katselijan mielikuvituksen varaan.

Itse asiassa, vaikka virallisesti nō-näytelmiä tulisi aina pitää kokonaistaideteoksina, todellisuudessa näytelmätekstitkin ovat sellaisenaan laadukasta draamakirjallisuutta. Epäröiviä ja puristeja kehotan tarttumaan mihin tahansa nō-teatteritekstejä sisältävään julkaisuun. Japaniksi tämänkaltaisia julkaisuja on paljon, mutta myös englanniksi Donald Keenen toimittama 25 Plays of Noh Theatre on tästä erinomainen osoitus.

Vaikeaselkoiseen nō-teatteriin verrattuna välissä esitettävät kyōgen-hupinumerot sen sijaan ovat toista maata: niiden sisältö on kielellisesti helppo ymmärtää, ja vastoin odouksiani tämänkertainen numero oli myös aivan aidosti hauska. Sivuhuomautuksena nō-teatterin katsomisesta on silti pakko mainita, että ensikertalaiselle 4,5 tuntia nō-teatteria on taidemuodon kiinnostavuudesta huolimatta liikaa. Minulle tuotti vaikeuksia istua tämä aika aloillani salin tuoleilla. En voinut olla säälimättä sivuroolien esittäjiä, jotka joutuvat pahimmillaan seisomaan paikoillaan hyvin epäluonnollisessa asennossa kymmeniäkin minuutteja yleisön edessä ilman, että ilmekään saa värähtää.

Nōta näkee toisinaan verrattavan länsimaiseen oopperaan. Kieltämättä taidemuodoilla on paljon yhteistä. Kummatkin yhdistävät muun muassa laulua, tanssia, runoutta ja pukutaidetta. Kummankin esittäjiltä vaaditaan melkoista kouluttautumista, omistautumista ja perehtymistä. Kumpaakin pidetään korkealuokkaisena taiteena.

Lisäksi kumpaakin pidetään vaikeaselkoisena, kumpaakaan ei ajatella nuorison suosimana taiteena ja kumpikin on joutunut yhteiskuntarakenteiden uudistuessa myös taloudellisiin vaikeuksiin yläluokkaisen imagonsa vuoksi. Tämä on todella sääli.

Suomen Kansallisooppera esimerkiksi ei tulisi toimeen ilman valtion huomattavaa tukea. Ongelma selvästi tunnustetaan myös Kansallisoopperassa, joka on alkanut kosiskella erityisesti nuoria katsojia helposti lähestyttävin katumainoksin. Sitä, kuinka hyvin tämä toimii, en osaa sanoa. Nō-teatterin en ole vielä nähnyt kohtaavan vastaavia kampanjoita, mutta en ihmettelisi, vaikka ne tulisivat tulevaisuudessa välttämättömiksi. Tämänkertaisesta yleisöstäkin yli 90% oli yli 60-vuotiaita. Oman kurssimme edustajien ohella nuoria oli vain kourallinen.

Nō-teatteri on sikäli erikoinen taidemuoto, että se on säilynyt lähes muuttumattomana vuosisatojen ajan. Toki varsinkin toisen maailmansodan jälkeen on tehty kaikenlaisia kokeiluja Hamletin nō-versiosta räiskyvän länsimaisen musiikin säestämään nōhon, mutta on selvää, että koko taidemuodon kontekstissa tämänkaltaiset kokeilut tulevat pysymään kuriositeetteina. Nō on myös tunnustettu yhtenä Japanin tärkeimpinä kulttuuriperintöinä, miksi sen suurempi uudistaminen ei liene kovin realistista.

Yksi muutos olisi kuitenkin helppo toteuttaa. Nyky-japanilla kirjoitettuja nō-teatteritekstejä tulisi joko jakaa yleisölle maksutta (tämänhetkiset 6000 jenin eli noin 60 euron ohjelmakirjaset ovat aivan, aivan liian kalliita – esimerkiksi tämänkertaisessa esityksessä ne olisivat kustantaneet noin 180 euroa) tai tarjota teattereissa oopperatalojen kaltainen tekstityspalvelu. Jälkimmäinen vaihtoehto on mielestäni äärimmäisen huono eikä todellakaan sovi nō-näyttämöiden ilmapiiriin. Siksi toivoisin edes kaikille maksutta jaettavien näytelmätekstien leviävän yleiseksi käytännöksi.

Olisi nimittäin todella sääli, mikäli näin upea taidemuoto kokisi lopulta valtion varoin tekohengityksellä elossa pidettävän taidemuodon kohtalon. Nōlla on niin paljon tarjottavaa koko maailmalle, meille kaikille, ettei sitä tulisi nähdä vain perinteisenä, vaikeaselkoisena taidemuotona vaan teatterina, joka on elossa ja voi esimerkiksi sisältää liikuttavimpiin kuuluvia kohtauksia, jota noin 27 vuoden elämän aikana on voinut nähdä.

Nō-teatterissa kuvaaminen oli kiellettyä, joten tähän lisäämäni kuvat on otettu Wikimedia Commonsista. Kuvien julkaisulle on lupa. Tekijänoikeudet omistavat (ylhäältä alas) Andreas Praefcke ja Christian Bauer. Alimman kuvan kuvaaja ei ole ilmoittanut nimeään.

Ensilumi

Pian ruskasta kirjoitettuani ensilumi pyrytti Kiotoon. Hiutaleet valkaisivat ilman hetken ajaksi, mutta pian ne kävivät yhä harvemmiksi ja lopettivat sitten kokonaan. Sitruunapuun hedelmät hohtivat ulos astuessani jo aivan yhtä kirkkaankeltaisina kuin yleensäkin.

Myös pyöräni renkaat rahisivat Kamo-joen myötäisellä tiellä vailla vaaraa liukastumisesta. Mutta kun käännyin sillalla katsomaan jokea, huomasin, että pyry oli vienyt taivaalta värit. Kamo-jokea reunustavien puiden räiskyvinä hohtavat lehdet ovat pudonneet.

Perinteisessä japanilaisessa runoudessa talvi on se vuodenaika, kun tunteet ikään kuin nukkuvat talviunta puhjetakseen keväällä vaaleanpunaiseen kukkaan. Kun kirsikankukat ovat varisseet leijaillen alas, kesällä taivaalle puhkeavat räiskyvinä tulikukat; ilotulitteita ei Japanissa ammuta uutenavuotena, vaan kesällä. Syksyllä ihaillaan ensin pyöreänä taivaalla hohtavaa kuuta, myöhemmin räikeän punaisina hehkuvia puiden lehtiä.

Talvi ei kuitenkaan ole väritön.

Talven värit pääsevät täällä esiin illan käytyä jo pimeäksi. Kampuksen valtava kuusi on saanut latvaansa suuren tähden, ja sen oksistoa peittävät värikkäät valonauhat. Siellä täällä liikkeitä koristavat samankaltaiset, jouluiset valokoristeet.

Todellisuudessa talvi on nyky-Japanissa kaikkea muuta kuin nukkuvien tunteiden aikaa. Joulu on ystävänpäivän ohella vuoden selkein parisuhdejuhla.

Tuuli on käynyt purevammaksi kuin aiemmin. Kioton talvesta kuvaillaan täällä termeillä shimitsuku (染み付く), ehkäpä "viiltävä", tai sokobie (底冷え), "luihin ja ytimiin asti ulottuva". Tämä on helppo huomata: vaikka lämpöasteet eivät ole mitään verrattuna Suomen talveen, en muista Suomessa palelleeni samalla tavalla pitkään aikaan. Tämä johtuu siitä, että Kioto on vuorien ympäröimä. Samasta syystä kesä täällä on paikallisten mushiatsui (蒸し暑い), erityisen nihkeän kuuma.

Itselleni jo syyskuun alku oli liikaa. En edes halua tietää, millainen heinä-elokuu täällä on.

Suomessa voi luottaa siihen, että vaikka ulkona olisi kuinka kylmä, sisällä saa sentään olla lämpimässä. Iltaisin istun täällä kotonani takki päällä ja hansikkaat kädessä. Ikkunankarmit olen teipannut ilmastointiteipillä. Lämmitin ei onnistu pitämään lämpimänä kuin alueen aivan sen edessä, joten en katso tarpeelliseksi tuhlata energiaa ja kasvattaa sähkölaskuani pitämällä sitä turhaan päällä.

Hörppiessäni iltaisin lämmintä misokeittoa en voi olla ajattelematta, miten tämänkaltaisten asuntojen vuokraaminen on laillista. Näinä hetkinä tietoisuus talven väriloistosta on lämpimimpiä asioita, joita tiedän.

Ruska

Ilma alkaa käydä yhä viileämmäksi. Paksut pilvet tuntuvat vain odottavan sitä hetkeä, jolloin ne voivat tupruttaa varovaisesti ensimmäiset lumihiutaleet kaupungin ylle. Kylmyys ei ole mitään verrattuna Suomen lämpötiloihin, mutta jollain tapaa se tekee kaikesta pysähtynyttä.

Tämänkaltaisissa ajatuksissa tuntuu hyvältä palata lämpimiin väreihin, joissa syksy on tähän asti koreasti hohtanut ja jotka alkavat vähitellen pyyhkiytyä pois Kioton puista. Pyöräni renkaat pyyhkiytyvät nyt keltapunaisten lehtimerien läpi niissä paikoissa, joissa niitä ei ole vielä ehditty lakaista pois. Japanissa mieli ei tee hypätä lehtikasoihin kuten Suomessa, mutta jotain hyvin pysähdyttävää liekkien tavoin hehkuvissa syksyn puissa on.

 

 

Asuntolaelämää

Loppukesän vaihtuessa alkusyksyksi laulukaskaiden sirinä sammui vähitellen, ja sen korvasi kōrogi-sirkan helisevä ääni. Nyt myös kōrogin ääni on vaiennut.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Kioto olisi hiljainen. Esimerkiksi Avanti-ostoskeskuksen lähellä puiden oksat painuvat alas rastaslinnuista, joista lähtee illan hämärtyessä niin kova räkättävä ääni, että se särkee korvia. Tämä ei ollut vertauskuvallinen ilmaisu.

Illat eivät kuitenkaan ole hiljaisia asuntolallakaan. Kun olin kuunnellut kissan surkeaa naukumista useampana iltana, katsoin parhaaksi mennä vilkaisemaan, millainen otus ääntä pitää. Astuin ulos ovestani ja laskeuduin portaat takkiin kääriytyneenä – se minulla tosin oli jo valmiiksi päälläni johtuen siitä, että asunnossani on suurin piirtein yhtä kylmä kuin ulkona – ja huomasin minua pelokkaana tuijottavan silmäparin.

Japanin villikissat ovat toisinaan aika säikkyjä, eikä tämä ole poikkeus. Naukuessaan kissa kuulostaa pelokkaalta ja nälkäiseltä, mutta en usko, että kukaan onnistuisi syöttämään sitä, vaikka haluaisikin. Aivan yhtä hyvin voi tosin olla, että minä en osaa tulkita japanilaisen kissan äänensävyjä niin hyvin kuin haluaisin.

Eräänä iltana lähtiessäni pesemään pyykkiä, huomasin oveni vieressä tällaisen otuksen. Kuvittelin sitä ensin sen pienestä koosta johtuen kaskaaksi tai muuksi isoksi hyönteiseksi, mutta se olikin yamori, sisiliskon japanilainen sukulainen, jonka nimen (守宮) voisi ajatella tarkoittavan esimerkiksi talon suojelijaa. Tässä kuvassa se on suoraan naapurini oven saranakohdassa, mitä pidin jossain määrin vaarallisena. Ajattelin siis laittaa sen siirtymään hieman, ja lähestyin sitä sormi ojossa. Tässä tilanteessa yamori tuumasi parhaaksi hypätä paidalleni, kiivetä sitä vähän matkaa ylös ja pudottautua sitten maahan ja turvalliseen piiloon. Koen kuitenkin, että meidän keskellämme vallitsi yhteisymmärrys asioiden tilasta.

Matkalla samalle pyykinpesupaikalle vaani ennen myös varsin suurikokoinen hämähäkki. Sen seitit olivat ulottuneet käytävän puolelle niin, että oli kirjaimellisesti hiuskarvan varassa, etten olisi jo koskettanut niitä. En pelkää hämähäkkejä, mutta en voi myöskään erityisesti sanoa, että olisin pitänyt tästä naapurista. Tällä viikolla talossa kuitenkin ilmeisesti tehtiin suursiivous. En tiedä mikä tämän ja talon muiden hämähäkkien lopullinen kohtalo oli, mutta siitä olen varma, että ennen siivousta tämä oli ollut paikalla pitkään.

Pyykinpesusta puheen ollen, pesukoneita vastapäätä asuu kiinalainen, jonka asunnosta on kuulunut kovaäänistä riitelyä noin 90 % niistä kaikista kerroista, kun olen mennyt pyykkiä pesemään. Loput kerrat asunnosta on kuulunut rämäkkää naurua, jota aina aluksi luulen riitelyksi. En osaa sanoa, asuuko asunnossa ihminen, joka pitää televisiodraamasta vai oikean elämän draamasta. Kerran ovi aukesi minun täyttäessäni pyykkikonetta. Se kerta oli kiusallinen.

Kiinalaiset ovat joka tapauksessa ylipäänsä asuntolassa oma lukunsa – heitä on kaikista asukkaista ehkäpä 90 %, ja ainakin osalle heistä tämä kaikin puolin epäyhteisöllinen asuntola (yhteistiloja ei ole, ei edes rappukäytävää) on kaikesta huolimatta paikka, jossa voi harrastaa yhteisöllisyyttä.

Minullakin on tässä asuntolassa yksi kiinalainen ystävä, mutta emme ikinä törmää toisiimme. Kuuntelen iltaisin kissan naukumista silmieni painuessa vähitellen kiinni. Niinä hetkinä emme kumpikaan ole yksin.

Hiei-vuori

Kioto on täynnä paikkoja, joilla on historiallista merkitystä. Tiedostin Hiei-vuoren olemassaolon ensimmäistä kertaa todennäköisesti noin kymmenen vuotta sitten, kun kuulin Yōko Kannon kappaleen Hieizan moyu (Hiei-vuori tulessa). Kappale on pelistä Nobunaga no yabō (Nobunagan kunnianhimo), jolla puolestaan on vankat juuret historiassa: vuonna 1571 tuolloin hajanaisen Japanin yhdistämiseen pyrkinyt sotapäällikkö Oda Nobunaga nimittäin poltti maan tasalle Hiei-vuorella sijaitsevan, tuolloin 700-vuotiaan Enryaku-jin temppelikompleksin.

Hiei-vuoren huippu kohoaa Kioton pohjoisosassa hieman muita vuoria korkeampana. Se on suuri muutenkin: lounaispuolelta avautuu hieno näkymä Kiotoon, mutta koillisessa ihaillaan jo Biwa-järveä, yhtä Kansain alueen kuuluisimmista nähtävyyksistä.

Kun Antti ehdotti minulle vuorikiipeilyä, olin tietysti mukana.

Kiipeäminen Hiei-vuorelle on sen jyrkistä rinteistä johtuen raskasta, eivätkä metsämaisemat ehkä ole metsiin tottuneelle kovinkaan erityisiä. Siitä huolimatta itse kiipeäminen erinäisten kulkuneuvojen käytön sijaan kannattaa. Maisemat alas ovat jo pelkästään satunnaisilla taukopaikoilla upeita, ja ilman laadun vaihtuminen kaupungin saasteista vähitellen puhtaan kirpeäksi vuori-ilmaksi on kokemisen arvoista. Noustessamme meidät ohittaa ryhmä juoksevia munkkeja. Heitä ei käy kateeksi, mutta tämä on osa heidän koulukuntansa tietä valaistukseen.

Meidän matkamme käy sitä kevyemmäksi, mitä enemmän vesipullomme tyhjentyvät. Parin tunnin nousun jälkeen jäämme ihmettelemään, miksi ylöspäin kiipeäminen ei enää onnistunut. Syy selvisi pian. Olimme saapuneet huipulle, jonka odotimme saavuttavamme vasta pari tuntia myöhemmin. Ylhäällä istuimme tyytyväisinä alas juomaan kupit kahvia ja seuraamaan omituista näytelmää.

Japanin pelihalleissa on monenlaisia pelejä, joista voi metallista kouraa ohjailemalla saada itselleen hyvällä tuurilla vaikkapa pehmolelun. Epäonnistuminen koukuttaa: olen usein todistanut vierestä (ja ehkä joskus kokenut itsekin), miten kourasta lipsahtaneen palkinnon saamiseksi pelaaja tulee käyttäneeksi saaliiseen lopulta satoja jenejä.

Ehkäpä samaan epäonnistumisen ideaan perustui huipun tuntumaan ripustettu, upeita vuorimaisemia kehystävä rengas. Paikalta oli mahdollista ostaa kiekkoja, jotka oli tarkoitus saada heitettyä renkaan läpi. Palkintona oli pelihallien palkintoja abstraktimpaa hyvää onnea. Sadalla jenillä sai kolme kiekkoa, ja vaikka me emme tätä huvitusta kokeilleetkaan, seurasimme vierestä, kuinka kolmen nuoren japanilaisen seurue upotti riemuun satoja jenejä saadakseen kiekon edes kerran läpi. Lopulta he myös onnistuivat.

Ajatonta tällä vuorella ei kuitenkaan ole vain tämä peli. Jo Hiei-vuoren maisemat olisivat riittäneet syyksi kiivetä ylös, mutta hienon kokemuksen muodostaa myös Enryaku-jin temppelikompleksi, joka on rakennettu uudelleen Odan tuhoamistyön jälkeen. Vanhat puurakennukset – ja se, että ne sijaitsevat näin ylhäällä – ovat rauhallisessa jykevyydessään vaikuttavia. Yhdessä ruskan punaiseksi värjäämien puiden reunustamassa temppelissä munkki lausuu yleisölle ensimmäisen kuulemani japaninkielisen puujalkavitsin. Toisessa yleisö saa iskeä suurella tukilla valtavaa temppelikelloa. Kaikkialla leijuu suitsukkeen tuoksu. Japanilaiset yrittävät pyydystää suitsukkeen savua hiuksiinsa. Uskomuksen mukaan se tuo viisautta.

Näkymä huipun tuntumasta on asia, johon palaan mielessäni uudelleen ja uudelleen. Läheiset, puiden peittämät vuoret näyttävät ylhäältä katsottuna pehmeältä sammalmatolta, jota haluaisi silittää. Biwa-järvi levittäytyy näkymänä ikuisuuksiin, mutta silti siihen tekisi mieli kastaa varpaansa kokeillakseen, kuinka lämmintä vesi on. Vuosisatojen ikäiset puuvanhukset seisovat pystyssä suorana ilman, että kukaan kiinnittää niihin erityistä huomiota. Kaukaa katsottuna ikuisuuksiin ulottuvat asiat saattavat näyttää kovin pieniltä.

Siitä huolimatta ne ovat isoja asioita. Oda Nobunaga poltti Enryaku-jin maan tasalle jo 440 vuotta sitten. Tämä teko muuttui pikseleiksi televisioruudulla jo 1980-luvulla, mutta toisaalta, Hiei-vuoren huipulla edes matkapuhelimen verkko ei toimi. Näitä asioita ajatellen minun lyhyt vierailuni ei ollut edes temppelikompleksin historiassa kuin silmänräpäyksen mittainen, mutta minulle se oli tärkeä kokemus.

Päivämme päättyy siihen, että japanilainen lukiotyttö haluaa päästä kolmisin samaan kuvaan minun ja Antin kanssa poistuessamme raamen-ravintolasta. Ajatellessani mieltä rauhoittavaa suitsukkeen tuoksua ja tasaisia gonginlyöntejä en voi välttää huumaavaa tunnetta siitä, kuinka sinällään pienet hetket kantavat mukanaan ajatusta ikuisuudesta.