Lähdöistä ja paluista #2 (hyvästit Japanille)

Istun tätä kirjoittaessani Finnairin koneessa matkalla maahan, joka tuntuu samalla kertaa sekä itsestäänselvyydeltä että äärimmäisen vieraalta. Viereisillä penkkiriveillä pulppuava suomenkielinen puhe kantautuu korviini outona ja riitasointuisena. En tunne oloani turvalliseksi tajutessani, että muut ympärillä ymmärtävät äidinkieltäni. Huomaan ihmisten olevan pidempiä kuin mihin olen viime aikoina tottunut. Ja lisäksi kaikki ovat suomalaisia. Kaikki on liian vierasta. Kaikki on liian tuttua.

(Lentokoneessa matkalla Suomeen 15.5.2013)

Niin dramaattiselta ja ristiriitaiselta kuin ajatus Suomeen paluusta tuona päivänä kuukausi sitten tuntuikin, elämä Suomessa osoittautui aivan liian tutuksi ja tavalliseksi välittömästi astuttuani Helsinki-Vantaan saapumisaulaan, jossa äitini ja pikkuveljeni odottivat minua. Yhdeksän kuukauden rako kuroutui umpeen hetkessä.

Olin odottanut kulttuurishokkeja, samanlaisia joita sain toissavuonna palattuani Tokiosta Suomeen 1,5 kuukauden jälkeen. Ja vaikka huomaankin asettaneeni muutaman liikkeen boikottiin ala-arvoisen palvelun vuoksi (miksi suomalaiset eivät muuten harrasta tätä enemmän?) ja järkyttyneeni muun muassa Suomen alkoholipolitiikasta, en ole huomannut juuri mitään, mikä tuntuisi aidosti erikoiselta tai oudolta.

Ja siitä huolimatta Suomi tuntuu jonkinlaiselta välitilalta. Nyt jo kuukauden täällä oltuani näen kotimaani yhä edelleen yhtä lailla sekä läheltä että kaukaa. Mahdollisuudet peilautuvat toiveina, väliaikaisuus kohtaa pysyvyyden. Suomen kesästä on helppo nauttia, mutta enemmän kuin mitään muuta odotan, että Kumi tulee taas Suomeen. Silloin kesästäkin tulee kokonainen.

Vaikka kirjoitteluni tähän blogiin päättyi huomioihin englannin kielen taidosta Japanissa, ilman varsin kiireistä paria viimeistä viikkoa olisin halunnut kirjata tänne vielä monenlaisia mietteitäni ja huomioitani Japanista. Toisinaan olen leikitellyt ajatuksella julkaista ne jälkikäteen tekemieni muistiinpanojeni pohjalta, mutta siinä katoaisi väkisin jonkinlainen osa aitoutta. Jätän nämä ajatukset siis jonnekin tuleviin kertoihin.

Lämmin kiitos teille kaikille, jotka olette seuranneet tätä blogia näiden noin yhdeksän kuukauden aikana. Vaikka kuinka kirjoittaisinkin tätä blogia myös itseäni varten, te kaikki olette antaneet minulle syyn kirjata tänne mietteitäni. Niille, jotka jäivät miettimään epäselviä vihjauksiani mahdollisesti myöhemmin julkaistavaan Japanin viinejä käsittelevään artikkeliin liittyen kerrottakoon, että Viini-lehti julkaisee tämän artikkelini syksyllä. Samoihin aikoihin avataan näyttely isäni kanssa Japanissa ottamistamme valokuvista, ja olen nähtävästi myös luennoimassa erinäisissä tilaisuuksissa Japanin viineistä ja taidemusiikista. Ei Suomessakaan elämä siis ihan toimettomaksi näytä jättävän.

Entä ajatukset lähdöistä ja paluista? Niistähän kaikki sai myös alkunsa.

Ensimmäisenä aamunani Suomessa heräsin kello viisi. Keitin itselleni kahvia perheeni vetäessä oikeutetusti sikeitä ja kuuntelin pihapiirin lintujen elämäniloista konserttia.

Päätin, että myös minun tulisi olla noiden lintujen tavoin ulkona.

Aloin astella ripeästi ja itsevarmana kohti merenrantaa ja metsää linnunlaulun kirkastamassa aamuilmassa. Missään ei näkynyt ketään: Japanissa en olisi edes voinut kuvitella vastaavaa. Käveltyäni metsän läpi saavuin rantaan.

Huomasin askelieni hidastuvan. Pehmeän valkoinen hiekka kengänpohjieni alla tuntui höttöiseltä, upottavalta pilvimassalta. Pysähdyin paikoilleni. Olin kuin unessa katsellessani aamuauringon kultaamaa peilityyntä merta, joka ulottui loputtomiin.

Sinä hetkenä minusta tuntui aivan siltä, kuin olisin ehkä sittenkin saattanut tulla juuri kotiin.

Kuinka vaikeaa se englanti muka on?

"The sand comes from a sabaku in China – no, wait... what was 'aavikko' in English again?"

"I was there last shuumatsu, ah, I mean, wait a second... I was there in... uh... I was there last weekend, I mean!"

Nämä lausahdukset eivät ole huonosta komediasarjasta, eikä niitä ole myöskään päästänyt suustaan kukaan, joka tarkoituksella sotkee puheessaan englantia ja japania. Nämä ovat – valitettavasti – lausahduksia, joita minä olen päästänyt suustani viime viikkojen aikana ollessani tekemisissä suomalaisten kanssa.

En ole puhunut täällä englantia juuri yhtään. Japanilaisille olen puhunut englantia ainoastaan silloin, kun he ovat lähestyneet minua englanniksi. Ja nyt huomaan, että länsimaalaisten kanssa en ole tainnut sitten olla niin hirveästi tekemisissä.

Kaikki osaavat englantia Suomessa, se on itsestäänselvyys. Ja toisin kuin lähes kaikki muut kielet, englannin kielen taidon ylläpitämiseen ei tarvitse hirveästi nähdä ylimääräistä vaivaa: se ympäröi meitä arkielämässämme niin monessa paikassa, ettemme edes välttämättä huomaa asiaa. Tästä johtunee myös netissä yhä yleistyvä "englannin kirjoittaminen suomeksi" eli englannin kielessä käytettävien kirjoitusstrategioiden ja vertauskuvien kääntäminen suoraan suomeksi.

Mutta nyt olenkin Japanissa. Ja täällä ei ole mikään itsestäänselvyys, että kaikki osaavat englantia. Tai että ketään ympäröisi englannin kieli, ainakaan oikeaoppinen sellainen.

Useimmat japanilaiset kyllä ymmärtävät englantia oikein hyvin, toiset osaavat myös puhua sitä erinomaisesti vaikka ovatkin taitonsa suhteen vähän epävarmoja ja ujoja. Omasta mielestäni tämä on aika luonnollista. Tilanne on varmaan tuttu hyvin monille japania (tai muitakin vieraita kieliä, joiden ilmaisut poikkeavat merkittävästi suomesta) opiskelleille ulkomaalaisille, joilla ei yleensä ole hirveästi mahdollisuuksia päästä harjoittamaan puhutun kielen taitojaan Japanissa.

Mutta kielitaito myös rapistuu, jos sitä ei käytä. Kesken lauseen saatan huomata, etten tiedä miten sanoa järkevästi "puhuimme tästä asiasta eilen", koska meinaan käyttää automaattisesti japanin kielen ilmaisua kono hanashi wo shita, eli huonosti suoraan käännettynä "teimme tätä puhetta eilen". Huomaan englantini alkavan muistuttaa vähitellen yhä enemmän stereotyyppistä japanilaisten englantia. Kun kirjoitan englanninkielistä sähköpostia, huomaan etsiväni sanoja japani-englanti-sähkösanakirjastani, koska se on vaivattomampaa kuin yliopiston suomi-englanti-nettisanakirjan käyttö. Eivätkä ne ole mitään vaikeita sanoja: juuri tänään minun piti tarkistaa, mikä onkaan englanniksi 確認する (kakunin suru), joka on niinkin yksinkertainen sana kuin varmistaa, to confirm.

Alleviivatakseni voisin todeta, että tämä ei ole mielestäni kovin hyvä asia.

Olen joskus törmännyt ilmiöön, jossa vaihto-opiskelijat ovat ylpeitä huomatessaan englannin kielen taitonsa rapistuvan Japanissa oleskelun aikana. En tiedä pitääkö joku nyt ihan tosissaan englannin kielen taidon rapistumista osoituksena siitä, että aivojen tallennuskapasiteetti olisi tullut täyteen ja alkanut korvata englannin taitoa japanin taidolla, mutta itse en tämänkaltaiseen ajatusmaailmaan pysty samastumaan. Kyllä ihminen voi samanaikaisesti osata hyvää englantia ja japania – tai päinvastoin, surkea englannintaito ei ole mikään edellytys hyvälle japanintaidolle (tästäkin on muuten esimerkkejä, mutta jätetään nyt tällä kertaa kertomatta).

Näin ollen pelkäänkin, että oma englannin sanavarastoni alkaa pian erikoistua ennen kaikkea Japanissa puhuttavaan englantiin. Kirjoitin tänään sähköpostia englanniksi, ja kun en voinut siinä soveltaa kaavamaista japanilaisen sähköpostin kirjoitusmuotoa tai käyttää japaninkielisiä perusfraaseja, sähköposti tuntui jotenkin ei-oikeaoppiselta. Enkä ihmettelisi, jos huomaisin pian käyttäväni englanniksi Japanissa luotuja englanninkielisiä ilmaisuja, joita kukaan ei taatusti ymmärrä Japanin ulkopuolella. Näitä ovat esimerkiksi parasaito shinguru ("parasite single", eli vanhempiensa nurkkiin asumaan jäänyt sinkku työntekijä) tai omasta mielestäni kerrassaan hulvaton mai baggu ("my bag", eli ostoskassi, jonka asiakas tuo mukanaan kauppaan sen sijaan että ostaisi kaupan kassia; eikö ole aika hupaisaa, että tällaiselle asialle on oma terminsä?).

Toisaalta keksin myös lukuisan määrän syitä, miksi minun ei tarvitsisi olla kovin huolissani tämänkaltaisista asioista.

Olin esimerkiksi vierailemassa taannoin Mitakan Studio Ghibli -museossa, jossa käy todella paljon ulkomaalaisia. Päätimme käynnin lopuksi jonottaa museon kahvilaan, jossa vastapäätämme istui pian ranskalainen pariskunta. Nainen puhui englantia, mies ei ilmeisesti sanaakaan muuta kieltä kuin ranskaa. Kahvilan henkilökunta puolestaan tuntui osaavan englantia korkeintaan auttavasti (liekö tästä johtunut myös se, että minua kiellettiin kuvaamasta kahvilan sisällä, mutta ranskalaiselle pariskunnalle ei sanottu mitään heidän räpsiessään kameralla).

Kun kahvilatyöntekijä tuli keräämään pois lautasia pariskunnan aterioitua, nainen kertoi mielipiteensä annokseen kuuluneesta sinapista, jonka tarjoilija oli aterian aluksi selittänyt aivan oikein olevan mustardia.

"The wasabi wasn’t so, it wasn’t so... stark", nainen saada mielipiteensä ilmaistua; stark tarkoittaa ainakin saksaksi ja hieman vanhaksi englanniksi vahvaa.

"Wasabi ja nai desu yo" (ei se ole wasabia), vastasi yllättynyt tarjoilija.

”Ahaa”, nainen vastasi ymmärtäväisesti nyökkäillen.

He tuntuivat ymmärtävän toisiaan täydellisesti. Jos kumpikin osapuoli on vain motivoitunut kommunikoimaan ja pyrkii ymmärtämään vastapuolta, kommunikointi kyllä onnistuu ilman yhteistä kieltäkin. Tämä on ollut yksi ilahduttavimpia asioita, joita olen Japanissa huomannut.

Tästä puheen ollen, minusta tuntuu, että useimmat japanilaiset puhuisivat huomattavasti ulkomaalaisille mielellään huomattavasti enemmän kuin uskaltavat. Vastaavasti monet ulkomaalaiset amerikkalaisia lukuun ottamatta eivät ehkä syystä tai toisesta uskalla ylittää kynnystä avatakseen suutaan millään kielellä.

Se on sääli. Parhaimmillaan tämänkaltaiset pienet kohtaamiset synnyttävät kulttuurienvälistä yhteisymmärrystä ja yhteistä iloa esimerkiksi kielellisistä kömmähdyksistä. Ja sitä ajatellen ei ehkä ole maailman vakavin asia, jos minäkään en aina muista, mikä on aavikko englanniksi.

Loppujen alkuja

En olisi todennäköisesti nähnyt jokaisesta Helsingin turistioppaasta löytyviä nähtävyyksiä kuten Stadionin tornia tai Sibelius-monumenttia, jos en olisi käynyt niillä joko jonkun ulkomaalaisen tai ulkomailla asuvan suomalaisen kanssa. Samalla tavalla alkuperäisen kiotolaisen tunnistaa siitä, että hän tuntee kaupungin temppeleitä huonommin kuin kaupungissa viikon viettänyt turisti.

Nyt kun oleskeluni Japanissa alkaa lähestyä loppuaan, minäkin huomaan, mitä kaikkea en ole vielä nähnyt tai kokenut. "Sen voi tehdä sitten myöhemmin", on helppo ajatella, kunnes huomaa, että onkin jo liian myöhäistä.

Tietysti vielä ei ole liian myöhäistä. En näe mitään syytä, miksi en ehtisi tehdä kaikkea minkä haluankin. Mutta noin niin kuin muuten, kolme viikkoa on kyllä häviävän lyhyt aika yhtään millekään. Suomeen paluu tuntuu hieman kammottavalta mutta myös hieman kiinnostavalta. Kaikkein vähiten osaan nyt kuvitella ympäristöä, jossa voin kommunikoida täysin äidinkielelläni.

Syy hiljaisuuteni tässä blogissa ei suinkaan ole ollut kirjoitushalun, vaan ajan puutteessa. Eilen sain hoidettua pois alta todennäköisesti suurimman koitokseni koko täällä oleskeluni aikana, nimittäin japaniksi japanilaiselle yleisölle pidetyn luennon. Tätä ennen sain kirjoitettua loppuun erinäisiä tekstejä, jotka ovat kolkutelleet pitkään oven takana.

Ja tänään havahduin siihen, miten lähellä lentoni jo onkaan.

Maanjäristykset tai Pohjois-Korean uhkailut ovat tuntuneet täällä vähemmän kuin se asuintaloani tärisyttänyt viikko, jonka aikana naapuritalo tuosta vierestä pistettiin matalaksi. Riippumatta mitä tapahtuu, kaikkien elämä jatkuu piinallisen, lohdullisen samalla tavalla arkisena kuin ennenkin. Aivan kuten silloin syksyllä 2011.

Tomi no okan viinitila

Haluan nähdä lisää japanilaisia viinitiloja. Haluan juoda lisää japanilaista viiniä. Ja haluan käydä vielä uudestaan Tomi no okalla.

Tämänkaltaiset ajatukset poukkoilevat mielessäni, kun on kulunut viikko siitä, kun jätin taakseni Yamanashin viinialueen.

Olen Japanissa ehtinyt käydä yhdellä olutpanimolla ja kahdella viskitislaamolla. Kokemukset ovat olleet hyvin ainutkertaisia ja kiinnostavia. Itse juomat puolestaan ovat aivan huikeita ja ylittäneet odotukset kerta toisensa jälkeen.

Nyt tuli kuitenkin vastaan se kaikkein huikein kokemus.

Keskellä japanilaisen viinitilan tarhoja olo on omalla tavallaan epätodellinen. Vähän kuin sekoitus Eurooppaa ja Japania: kyltissä lukee Chardonnay, mutta myös シャルドネ (sharudone). Tarhoja ympäröivät kirsikankukat ja vuorisen maiseman tunnistaa välittömästi Japaniksi. Silti valtaosa rypälelajikkeista ja samalla köynnöksistä on Ranskasta.

On mahdollista, että Tomi no okan vierailuuni liittyvä kirjoitus tullaan näkemään eräässä yhteydessä painetussa muodossa, mistä syystä tällä kertaa keskityn sisältöön, jota tuossa kirjoituksessa ei enimmäkseen nähdä. Ja hyvä näin, sillä kirjoitan nyt pääasiasta: itse viinistä.

Vuorisessa Yamanashin prefektuurissa sijaitseva, vuonna 1909 perustettu Tomi no oka on nimensä mukaisesti (登美の丘, "kauniin kiipeämisen kukkula"), no, kukkula. Sen viljelysalueet sijaitsevat 400–600 metrissä, ja kumpuilevasta maasta johtuen tarhoilla vallitsee erilaisia sääolosuhteita ja maaperätyypitkin vaihtelevat, mikä puolestaan tekee tietyt palstat suopeammiksi toisille lajikkeille ja tietyt taas toisille. Tilalla tehdään jatkuvasti analyyseja parhaiden mahdollisten istutus- ja kasvatusolosuhteiden löytämiseen. Parhaimpiin viineihin tarkoitetuille köynnöksille on perinteiseen tyyliin varattu omat, parhaina pidetyt, hyvin rajoitetut kasvualueensa.

Tomi no oka valmistaa vakituisesti noin kahtakymmentä eri viiniä, mutta erilaisia kokeiluja ja vain tilalla myytäviä erikoisviinejä löytyy myös useita. Hyvänä esimerkkinä tästä mainittakoon hieman eksoottisista rypälelajikkeista kuten Bijou Noir, Cabernet Suntory tai Riesling Forte tehdyt viinit. Näiden rinnalla Japanin tunnetuimmat lajikkeet Kōshū ja Muscat Bailey A ovat viiniharrastajien peruskauraa: esimerkiksi Riesling Fortea (risteytys Kōshū Sanjakusta ja Rieslingistä) ei viljellä muualla kuin Tomi no okalla, mistä syystä sen vuosikerrat myyvät varsin nopeasti loppuun. (Cabernet Suntoryn kehittänyttä yhtiötä ei tarvinne kauaa arvailla.)

Odotukseni Tomi no okan viinejä kohtaan olivat kaiken kuulemani perusteella korkeat. Silti käynti ilahdutti minua vielä enemmän kuin kuvittelin.

Esimerkiksi tynnyrikypsytetty kōshū 2010 oli aivan huikea osoitus siitä, mihin oikeanlaisessa maaperässä kasvaneista rypäleistä tehty viini voi yltää. Runsas, kermainen, hienostuneen tamminen ja täyteläinen, mutta silti hillitty ja moniulotteinen viini, jossa riittää rakennetta kypsytykseen ja  haastavammillekin ruoille.

Vielä suuremman vaikutuksen teki chardonnay 2009 (palkittu myös kullalla Ranskassa Les citadelles du vinissä ja Chardonnay du mondessa). Kyseessä on todella hienostunut ja moniulotteinen chardonnay, jossa sur lie ja tammikypsytys sekä osittainen malolaktinen käyminen on osattu pitää järkevissä mitoissa. Tammi on integroitunut makuun hyvin luonnollisena, se on nimenomaan tukemassa viiniä sen sijaan että se määrittelisi viinin. Kōshūn tavoin runsas mutta hillitty.

Bijou Noir oli minulle rypäleenä uusi tuttavuus. Omaan makuuni Tomi no oka bijou noir 2009 oli ihan hyvä viini, mutta ei hintansa (3675 jeniä) arvoinen. Melko vahvat tanniinit ja tammi, aromeissa varsinkin mustikkaa ja mustaherukkaa. Mieleen tuli voimallisen hedelmäinen malbec, joka hyötyisi vielä parin vuoden kypsytyksestä mutta ei pysty tarjoamaan enää hirveästi enempää. Sinänsä toki kuriositeettina kiinnostava tapaus.

Enemmän sen sijaan tarjosi Tomi no oka -punaviini 2009. Blendi (Merlot-Cabernet Franc-Cabernet Sauvignon-Petit Verdot) tuo ehkä ensimmäiseksi mieleen Bordeaux'n tai uuden maailman, mutta itse viini ei muistuta kumpaakaan. Rakenteeltaan oikein sujuva viini ei ollut tuhti, mutta siitä löytyi jopa hieman kuorikontaktin tuomaa umamia aromimaailman tumman marjaisuuden ohella. Todella kiinnostava ja taitavasti blendattu viini.

Varsin kiinnostava tapaus oli myös Nigori roze ("samea rosee") 2012 cabernet sauvignon. Nimensä mukaisesti viini on samea, sillä se ei ole käynyt läpi viimeistä suodatusta. Käyminen on keskeytetty, minkä seurauksena viini on makea ja melko vähäalkoholinen. Maku on uskomattoman luonnollinen ja pakoton ja tuo mieleen miellyttävät hetket FRV 100:n kaltaisten vin naturel -suuntaa edustavien makeiden viinien parissa. Hyvässä mielessä erittäin helppo ja laadukas rosee, jossa tärkeämpää on itse viini kuin sen analysointi.

Kertakaikkisen sensaatiomainen oli Tomi no okan lippulaivaviinisarja Tomi. Laadukkaimmat rypäleet on valittu tilan parhaimpana pidetyn kasvualueen köynnöksistä ja kypsytetty sitten pienissä, uusissa ranskalaisissa tammitynnyreissä. Näillä taustatiedoilla odotin lähinnä hallitsematonta, ylitsepursuavaa uutos- tammi- ja hedelmäpommia (joihin olen uuden maailman tämän hintaluokan viineissä tottunut), mutta Tomissa oli kyse jostain aivan muusta. Tuloksena (valkoinen Tomi 2009) nimittäin on yksi moniulotteisimmista, tasapainoisimmista, yllätyksellisimmistä ja aromikkaimmista maistamistani chardonnaysta. Kypsytys tulee ainoastaan tekemään hyvää tälle viinille. Pitkä, tumman marjainen, tasapainoinen, runsas, todella hyvän napakan rakenteen omaava tyylikäs punainen Tomi 2008 (Cabernet Sauvignon-Merlot-Petit Verdot) oli hillityssä hedelmäisyydessään ja pitkässä suklaisessa jälkimaussaan kertakaikkisen hurmaava. Näitä viinejä tuotetaan tilan mukaan vain parhaina vuosina. Se selvästi kannattaa.

 

Sokerina pohjalla maistoin Tomi no okan ylpeyttä, makeaa viiniä jalohomeen tartuttamista rypäleistä. Tomi Noble d’Or 2002 (Riesling) on tähän ikään ehdittyään heittänyt hyvästit hapokkuudelle, mutta se ei tunnu tippaakaan raskaalta - joskaan kovin pitkään en itse tätä viiniä enää kellarissa säilöisi. Aromeissa mukana hyvää, kuivattua hedelmää, sahramia, raikasta appelsiinin kuorta. Upea, täyteläinen ja pitkä jälkiruokaviini, jonka maku suussa kelpasikin poistua tilalta erittäin hyvillä mielin.

Tomi no okan viinit ovat sananmukaisesti "japanilaisia viinejä" (日本ワイン) "japanissa valmistettujen viinien" (日本産ワイン) sijaan. Niissä on eräs piirre, joka tekee niistä aidosti japanilaisia: kasvuympäristöään ja kulttuuriaan ilmentäviä. Tämä piirre on havaittavissa niin aistein kuin hieman tulkinnanvaraisemmin löydettävissä myös viinien sielusta. Tämä piirre tekee näistä viineistä kauniita, nautittavia ja merkityksellisiä. Ja siitä, mikä tämä piirre on, saa lukea sitten myöhemmin painetussa muodossa.

Mutta sitten huonot uutiset.

Tomi no okan viinit onnistuivat vakuuttamaan minut siitä, että Japanin laatuviinituotanto pärjää parhaimmillaan aivan hyvin vanhan maailman hyville viinille. Mutta kuten Euroopassa, myös Japanissa laatuviinin tuottaminen maksaa.

Toki esimerkiksi Bordeaux’n muutama yliarvostettu tila on nostettu maailmanmaineeseen, jossa (stereotypian mukaan) kiinalaiset tarjoavat tilojen viineistä käsittämättömiä summia ostaakseen itselleen statusta ja sekoittaakseen sen sitten coca colaan, ja kysyntähän luonnollisesti määrittelee hinnat. LVMH-konsernin ylihintaisten mutta hintaansa nähden parhaimmillaankin ok-tasoisten samppanjoiden hinnalla saa monta kertaa laadukkaampaa samppanjaa vähemmän tunnetummilta tuottajilta. Näissä paremmissa viineissä ei maksakaan brändi tai markkinointi vaan itse viini: raaka-aine, viinin valmistus ja varastointi.

On selvää, että japanilaisista viineistä ei ole myymään brändillään, joten hinta muodostuu väistämättä itse viinistä eli maasta, tarhoilla ja kellarissa tehdystä työstä sekä varastoinnista. Tuntemattomillakin samppanjatuottajilla (kuten muillakin eurooppalaisilla laatuviinitaloilla) on takanaan todella suuri valtti: alkuperäismerkintä eli valmistusalueen tuoma "brändi" ja perinteet, jotka taas puuttuvat täysin japanilaisilta viineiltä.

Tämä on todella sääli, sillä japanilaisilla viineillä olisi paljon tarjottavaa viinimaailmalle. Toki maahantuontikustannukset nostaisivat viinien hintoja huomattavasti ja sikäli ymmärrän, ettei niitä juuri tuoda Eurooppaan. Suuri sääli on sen sijaan se, että monet japanilaisetkin juovat ennemmin maahantuontikustannusten seurauksesta erittäin kalliita eurooppalaisia viinejä (beaujolais nouveau maksaa pahimmillaan 3000 jeniä, eikä tämä ollut vitsi) kuin kokeilevat oman maansa laadukasta viinituotantoa.

No, kukapa minä olen kenenkään viinitottumuksia kritisoimaan.

Joka tapauksessa, kun maailmalla leviää yhä enemmän "kansainvälinen tyyli" ja yhä useammat viinitalot taipuvat tämän tyylin noudattajiksi ja kilpailevat itse viinipullon sisällön sijaan lähinnä etiketeillä ja pyrkivät kalaselemaan pisteitä Parkerilta, on kertakaikkisen upeaa löytää persoonallisia ja moniulotteisia viinejä siellä, mistä niitä ei ehkä heti arvaisi löytävänsä. Panee vain miettimään, mitä kaikkea Yamanashista ja muualta Japanista voikaan vielä löytyä.

***

Muutama kommentti viineistä ja ruokasuosituksista niille (viinit hintajärjestyksessä, pullokoko kaikissa 0,75 litraa ja kurssi euroon laskettu 6.4.2013):

- Muscat bailey A 2012, 1680 jeniä (n. 14 euroa). Simppeli, kevyt ja heppoinen rakenne. Makeaa hedelmäisyyttä, vivahdus tummia marjoja. Varmasti kiva piknik-viini hanamiin kirsikkapuun alle, mutta hinta yläkanttiin. Ja kukatkin ovat jo varisseet sateen mukana alas. "Japanin beaujolais nouveau", jos minulta kysytään.

- Japan Premium kōshū 2011, 1680 jeniä (n. 14 euroa). Kiva, tyylipuhdas kōshu: hieman hapokas, aromimaailmassa japanilaisia sitrushedelmiä ja pieni häivähdys persikkaa. Kestää taatusti jonkin verran makuja, mutta ennen kaikkea suosittelisin kevyille japanilaisille ruoille, erityisesti korkeintaan kevyesti kypsytetylle kalalle.

- Nigori Rose 2012 (Cabernet Sauvignon), 1890 jeniä (n. 15 euroa). Kertakaikkisen hauska, eloisa, luonnollinen ja pakoton makea, samea rosee! Sellaisenaan aurinkoisiin kesäpäiviin tai marjaisten ja kermaisten, ei kuitenkaan liian raskaiden kakkujen kanssa. Kannattaa varoa, sillä hulahtaa kurkusta alas todella helposti.

- Tomi no oka kōshū 2010, 3360 jeniä (n. 27 euroa) . Hintahyppäys tuo mukanaan huiman laatuhyppäyksen. Tasapainoinen, monipuolinen, runsas kōshū, jossa tynnyrikypsytyksen ansiosta vahvoja aromeita ja upeasti hedelmäisyyttä tukevaa, hillittyä tammea. Sur lie on tuonut mukanaan umamia: sopii erinomaisesti japanilaisen keittiön vaativillekin mauille.

- Tomi no oka bijou noir 2010, 3675 jeniä (n. 29 euroa). Tuo mieleen hedelmäisen malbecin: mustikkaa, mustaherukkaa; melko täyteläinen, jämäkkä rakenne, hyvät tanniinit. Kiinnostava kuriositeetti rypälelajikkeensa kannalta, mutta viini itsessään ei anna perusteita korkealle hinnalle. Liharuoille, erityisesti juureslisukkeella.

- Tomi no oka chardonnay 2009, 3833 jeniä (n. 31 euroa). Palkittu myös Ranskassa, eikä suotta. Kertakaikkisen upea, tasapainoinen ja runsas mutta hillitty chardonnay. Toisaalta muistuttaa Burgundin klassikoita, toisaalta paljon omaa. Korkealuokkaisten äyriäisten kanssa, japanilaisesta keittiöstä myös sushi ja sashimi voisivat toimia hyvin hillityn tammen ansiosta.

- Tomi no oka (punainen) 2009 (Merlot-Cabernet Franc-Cabernet Sauvignon-Petit Verdot), 3833 jeniä (n. 31 euroa). Tässäpä kiinnostava viini! Ei muistuta bordeaux’ta, mutta ei missään tapauksessa uutta maailmaakaan. Runkoa löytyy, aromimaailma runsas. Erikoisuutena mukana suutuntumassa umamia, mistä syystä sopii taatusti myös japanilaiselle keittiölle. Viinintekijä itse väittää sopivan jopa okonomiyakille, mitä en kokeilematta usko, mutta kestää taatusti soijakastikkeen poikkeukselisen hyvin.

- Tomi (valkoinen) 2010 (Chardonnay), 10 500 jeniä (n. 85 euroa). Kuin Burgundin chardonnayden suurimmat klassikot. Pitkä, pyöreä, tasapainoinen, puhdaspiirteinen, ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Maku ja aromit avautuvat upeasti kerroksittain.

- Tomi (punainen) 2008 (Cabernet Sauvignon-Merlot-Petit verdot), 12 600 jeniä (n. 102 euroa). Kertakaikkisen upea punaviini. Erinomainen runko, samettiset tanniinit; tulee vielä hyötymään kypsytyksestä. Hyvin monipuolinen ja monikerroksellinen, pitkä maku, jossa korostuvat etenkin tummat marjat ja suklaa. Korkealuokkaisille liharuoille, myös japanilaisille.

- Tomi Noble d’Or 2002 (Riesling), 52 500 jeniä (n. 420 euroa). Jäljellä vielä pientä hapokkuutta, mutta ei tunnu vähäisistä hapoista huolimatta tippaakaan raskaalta viiniltä. Upea makea viini sellaisenaan tai korkealuokkaisten jälkiruokien kanssa. Ylipäänsä arvokkaisiin hetkiin. Hinta tosin todella pahasti yläkanttiin.

Hintojen suhteellisuudesta huomautettakoon, että olettaen että viinien hinnat ovat pysyneet samoina vuosikerrasta toiseen, vuoden 2008 kevään vaihtokurssilla esimerkiksi Tomi no oka chardonnay olisi maksanut noin 24 euroa (tuohon hintaan todellinen löytö), syksyn 2012 kurssilla taas 41 euroa (vastaa laatua suurin piirtein, mutta tästä kovasti ylöspäin on jo liikaa). Jos tämä ei kuulosta paljolta, niin vertailun vuoksi: Tomi Noble d’Orin vastaavat luvut ovat 325 ja 553 euroa. Se on jo aika iso muutos.
(MUOKKAUS 8.4.2013: Tutkin arkistoja ja huomasin, että Tomi no okan viinien hinnat ovat itse asiassa olleet aiemmin hieman alempana.)