Nō-teatterissa

Olen syyskuusta asti käynyt yliopistolla kurssia nō-teatterista. Kurssi on monella tapaa poikkeuksellinen. Nō-teatterin historian ja muun tietopainotteisen sisällön opiskelemisen ohella olemme päässeet nousemaan nō-teatterilavalle, kokeilemaan teatterin liikkumistapoja (ja huomanneet, miten tuskallisia ne ovat) ja katselleet, miltä maailma näyttää yli 400-vuotiaiden nō-naamioiden takaa.

Tämänkaltaiset asiat mahdollistaa se, että kurssin opettaja on itse nō-teatteria 3-vuotiaasta asti harjoittanut ammattilainen. Hän kuuluu Kawamuran nō-teatterisukuun, jolla on Kiotossa myös oma lavansa. Oman ennakkokäsitykseni mukaan perinteisille taidemuodoille elämänsä omistaneet ovat hieman vieraantuneita muusta yhteiskunnasta, mutta vielä mitä: opettajamme tuntee pelottavan tarkasti esimerkiksi Japanin pop-idolikulttuuria ja länsimaista taidemusiikkia.

Teoreettisella tasolla nō ei ole ollut minulle mitenkään vieras aihe aiemminkaan. Koska useat japanilaiset nykysäveltäjät ovat sisällyttäneet teoksiinsa mitä erilaisimpia viittauksia nō-teatteriin, myös musiikkitieteellinen tutkimukseni on sivunnut aihetta. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Kazuo Fukushiman huiluteoksiin liittyvä tieteellinen artikkelini Etnomusikologian vuosikirjassa 2010, joka on luettavissa netissäkin: http://files.kotisivukone.com/etnomusiologia.julkaisee.fi/EVK2010/ss_007-036_lehtonen.pdf

Yksi oleellinen kokemus minulta kuitenkin puuttui pitkään: en ollut ikinä nähnyt nō-teatteria livenä. Viime sunnuntaina tämä puute korjautui vihdoin. Astuin aamulla Kyōto Kanze Kaikanin nō-teatterisaliin ja hiljennyin odottamaan päivän esitystä.

Tämänkertainen esitys sisälsi kolme nō-näytelmää, yhden kyōgen-komedianumeron ja neljä lyhyttä shimai-esitystä, joissa on käsittääkseni kyse yksittäisten, tanssia sisältävien nō-kohtauksien esittämisestä.

Nōta pidetään yleisesti ottaen vaikeaselkoisena taidemuotona. Tämä ei sinänsä ole ihme: esitykset ovat hyvin hidastempoisia, näyttämöltä on karsittu pois aivan kaikki ylimääräinen eivätkä tarinatkaan ole ihan tämän päivän maailmasta. Ei sillä, että viimeisellä olisi hirveästi merkitystä. Nō-teatterin japanin kieli nimittäin vanhaa japania, jota ei ymmärrä moni japanilainenkaan ilman erillistä ohjelmakirjaa. Ohjelmakirjaa katsomallakin suuri osa näytelmien merkityksistä saattaa silti jäädä pimentoon, sillä näyttämöllä tapahtuu paljon asioita, joille on vakiintuneet merkityksensä. Helpommasta päästä ovat esimerkiksi päähenkilön naamiot: naamiot edustavat tiettyjä hahmotyyppejä kuten vanha nainen, nuori nainen, jumala, paholainen ja niin edelleen. Vaikeammin ymmärrettäviä ovat sen sijaan vaikkapa näyttelijöiden eleiden ja liikkumistapojen sisältämät merkitykset, joista suurinta osaa on täysin mahdotonta käsittää ilman niiden erillistä opiskelua.

Siksi yllätyinkin kovasti, että ensimmäinen näkemäni nō-näytelmä Shunkan onnistui liikuttamaan minut lähes kyyneliin asti. Näytelmän loppukohtauksessa, jossa yksinäisyyteen eristäytyneelle saarelle ikuisiksi ajoiksi tuomittu munkki Shunkan murtuu, oli jotain hyvin inhimillistä ja universaalia. Sen ymmärtämiseen ei tarvittu sanoja, ja ensimmäistä kertaa käsitin, miten tehokkaita sanoman välittäjiä nō-teatterin vakiintuneeseen liikekoodistoon kuuluvat eleet ovatkaan. Vähäeleisesti naamion ylle nostettu käsi symboloi itkua, ja Shunkanissa nähtynä tämän eleen vaikutus oli vahvempi kuin esimerkiksi yhdessäkään elokuvassa näkemäni surua kuvaava kohtaus.

Ehkäpä pelkistyneisyydellä on todella tarkoituksensa. Se jättää paljon katselijan mielikuvituksen varaan.

Itse asiassa, vaikka virallisesti nō-näytelmiä tulisi aina pitää kokonaistaideteoksina, todellisuudessa näytelmätekstitkin ovat sellaisenaan laadukasta draamakirjallisuutta. Epäröiviä ja puristeja kehotan tarttumaan mihin tahansa nō-teatteritekstejä sisältävään julkaisuun. Japaniksi tämänkaltaisia julkaisuja on paljon, mutta myös englanniksi Donald Keenen toimittama 25 Plays of Noh Theatre on tästä erinomainen osoitus.

Vaikeaselkoiseen nō-teatteriin verrattuna välissä esitettävät kyōgen-hupinumerot sen sijaan ovat toista maata: niiden sisältö on kielellisesti helppo ymmärtää, ja vastoin odouksiani tämänkertainen numero oli myös aivan aidosti hauska. Sivuhuomautuksena nō-teatterin katsomisesta on silti pakko mainita, että ensikertalaiselle 4,5 tuntia nō-teatteria on taidemuodon kiinnostavuudesta huolimatta liikaa. Minulle tuotti vaikeuksia istua tämä aika aloillani salin tuoleilla. En voinut olla säälimättä sivuroolien esittäjiä, jotka joutuvat pahimmillaan seisomaan paikoillaan hyvin epäluonnollisessa asennossa kymmeniäkin minuutteja yleisön edessä ilman, että ilmekään saa värähtää.

Nōta näkee toisinaan verrattavan länsimaiseen oopperaan. Kieltämättä taidemuodoilla on paljon yhteistä. Kummatkin yhdistävät muun muassa laulua, tanssia, runoutta ja pukutaidetta. Kummankin esittäjiltä vaaditaan melkoista kouluttautumista, omistautumista ja perehtymistä. Kumpaakin pidetään korkealuokkaisena taiteena.

Lisäksi kumpaakin pidetään vaikeaselkoisena, kumpaakaan ei ajatella nuorison suosimana taiteena ja kumpikin on joutunut yhteiskuntarakenteiden uudistuessa myös taloudellisiin vaikeuksiin yläluokkaisen imagonsa vuoksi. Tämä on todella sääli.

Suomen Kansallisooppera esimerkiksi ei tulisi toimeen ilman valtion huomattavaa tukea. Ongelma selvästi tunnustetaan myös Kansallisoopperassa, joka on alkanut kosiskella erityisesti nuoria katsojia helposti lähestyttävin katumainoksin. Sitä, kuinka hyvin tämä toimii, en osaa sanoa. Nō-teatterin en ole vielä nähnyt kohtaavan vastaavia kampanjoita, mutta en ihmettelisi, vaikka ne tulisivat tulevaisuudessa välttämättömiksi. Tämänkertaisesta yleisöstäkin yli 90% oli yli 60-vuotiaita. Oman kurssimme edustajien ohella nuoria oli vain kourallinen.

Nō-teatteri on sikäli erikoinen taidemuoto, että se on säilynyt lähes muuttumattomana vuosisatojen ajan. Toki varsinkin toisen maailmansodan jälkeen on tehty kaikenlaisia kokeiluja Hamletin nō-versiosta räiskyvän länsimaisen musiikin säestämään nōhon, mutta on selvää, että koko taidemuodon kontekstissa tämänkaltaiset kokeilut tulevat pysymään kuriositeetteina. Nō on myös tunnustettu yhtenä Japanin tärkeimpinä kulttuuriperintöinä, miksi sen suurempi uudistaminen ei liene kovin realistista.

Yksi muutos olisi kuitenkin helppo toteuttaa. Nyky-japanilla kirjoitettuja nō-teatteritekstejä tulisi joko jakaa yleisölle maksutta (tämänhetkiset 6000 jenin eli noin 60 euron ohjelmakirjaset ovat aivan, aivan liian kalliita – esimerkiksi tämänkertaisessa esityksessä ne olisivat kustantaneet noin 180 euroa) tai tarjota teattereissa oopperatalojen kaltainen tekstityspalvelu. Jälkimmäinen vaihtoehto on mielestäni äärimmäisen huono eikä todellakaan sovi nō-näyttämöiden ilmapiiriin. Siksi toivoisin edes kaikille maksutta jaettavien näytelmätekstien leviävän yleiseksi käytännöksi.

Olisi nimittäin todella sääli, mikäli näin upea taidemuoto kokisi lopulta valtion varoin tekohengityksellä elossa pidettävän taidemuodon kohtalon. Nōlla on niin paljon tarjottavaa koko maailmalle, meille kaikille, ettei sitä tulisi nähdä vain perinteisenä, vaikeaselkoisena taidemuotona vaan teatterina, joka on elossa ja voi esimerkiksi sisältää liikuttavimpiin kuuluvia kohtauksia, jota noin 27 vuoden elämän aikana on voinut nähdä.

Nō-teatterissa kuvaaminen oli kiellettyä, joten tähän lisäämäni kuvat on otettu Wikimedia Commonsista. Kuvien julkaisulle on lupa. Tekijänoikeudet omistavat (ylhäältä alas) Andreas Praefcke ja Christian Bauer. Alimman kuvan kuvaaja ei ole ilmoittanut nimeään.