Osaka #1

Joillekin se on tylsä vaihtoehto Tokiolle, toisille paras paikka maailmassa. Pahojen kielien mukaan Osakan naisissa vain puolet on oikeaa ihmistä, puolet pelkkää ulkokuorta. Osakalainen ystäväni on käynyt useammin Las Vegasissa kuin Tokiossa. Eräs japanilainen kommentoi minulle Osakaa sanoen, että onhan Kiotokin Kansain aluetta, mutta Osaka se vasta Kansaita onkin. Tämä ei ollut ainoastaan positiivinen kommentti. Se sisälsi pelon jostain vähän vaarallisesta ja tuntemattomasta.

Olen kyllä käynyt Osakassa ennenkin. Itse asiassa Osaka oli aivan ensimmäinen kohteeni Japanissa. Tuolloin kuitenkin ajattelin vain Junichirō Tanizakin Sasameyukin (Makiokan sisarukset) Kansaita ja olin täysin tietämätön kaupunkiin liitetyistä mielikuvista. Toisella kerralla halusin parhaani mukaan tavoittaa aidosti osakalaista ilmapiiriä ja ehkä myös jossain määrin onnistuin.

Nyt kuitenkin uskon, että täydellisesti se on mahdotonta ilman ennakkoluuloja. Ilman outoja ennakkokäsityksiä on mahdotonta ymmärtää, että kohde on jotenkin täysin erilainen kaikesta muusta. Tämänkaltaiset mielikuvat tekevät matkustamisesta jännittävää.

Muutamia päiviä ennen kuin luennot yliopistolla alkoivat, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja hyppäsin vapaana arkipäivänä Osakaan vievään junaan. Tällä kertaa lähdin matkaan mielessäni kaikki hurjat huhut, ennakkoluulot ja puheet siitä, millainen kaupunki Osaka on ja millaisia sen ihmiset ovat. Ensimmäistä kertaa minua jännitti astua tähän maailmaan.

1. Juna

Mitä lähemmäksi juna Kiotosta Osakaa kohti kävi, sitä enemmän ympärilläni pulppusi hilpeä osakan murre. Yritin tarkkailla junassa matkustavia naisia, mutta en huomannut heissä oikein mitään eroa kiotolaisiin tai tokiolaisiin verrattuna. Eivät he vaikuttaneet sen keinotekoisemmilta tai aidommilta kuin muutkaan japanilaiset. Miehetkään eivät olleet junassa törkeästi suuna päänä. Ehkä kaikki puheet osakalaisista eivät pidä paikkaansa.

2. Kaiyukan

Ensimmäinen pysäkkimme oli Osakan kuuluisa akvaario Kaiyūkan. Kyseessä on Japanin suurin akvaario ja ehdottomasti myös upein niistä neljästä, joissa minä olen käynyt. Tämä vain olisi kannattanut ottaa huomioon myös aikatauluissa. Käynti Umedassa ja Osakan linnalla pyyhkiytyivät pois suunnitelmistamme sitä vahvemmin, mitä pidempään vietimme aikaa Kaiyūkanissa katselemassa maailman eläimiä Osakan odottaessa ulkopuolella.

Kaiyūkanin lähellä on myös ostoskeskus ja Tempozan-maailmanpyörä. Tämä alue Osakaa tuskin on hengeltään mitenkään osakalaisin – kenties jopa päinvastoin – mutta konkreettisesti maailmanpyörä tarjoaa varsin hienon kuvan siitä, miltä Osaka konkreettisesti näyttää.

Sivuhuomautuksena: voiko kukaan pitää pelottavana kaupunkia, joiden poliisiboksien ulkopuolella on kuva lasta hymyilevänä kuuntelevasta poliisista?

3. Metro

Kaiyukanin jälkeen oli aika jatkaa eteenpäin ja hypätä metroon. Toisin kuin Tokiossa, Kansain alueella ihmiset järjestäytyvät liukuportaisiin pääsääntöisesti oikealle puolelle. Kioto on ilmeisesti täynnä kaltaisiani ei-paikkakuntalaisia, sillä itse ryhmittäydyn automaattisesti vasemmalle puolelle; se on tapa, johon olen tottunut Japanissa. Osakan ihmiset ovat kuitenkin toista maata. He tietävät, mihin järjestäytyä, ja he tekevät sen niin varmoin ottein, että se saa kenet tahansa toimimaan samoin. Aito Kansai-kokemus on taattu.

4. Nanba

七色ネオンさえ　甘い夢を唄ってる　宵闇の大阪は　二人づれの恋の街
(Kauniita sanoja kappaleesta Osaka Rhapsody.)

Osakan mahdollisesti kuuluisin alue on Nanba ja erityisesti sen Dōtonbori-kanaali, jonka yllä hohtaa voitonriemuisen kirkkaana kuuluisa Glico-suklaan mainos ja jota vartioi yhtä kuuluisa Kani doraku -ravintolan rapu. Kuka tahansa japanilainen käsittää ravun nähdessään, että kyse on Osakasta aivan samoin kuin kuka tahansa tunnistaa Eiffel-tornin Pariisin symboliksi ja vapaudenpatsaan New Yorkin symboliksi.

Glico-mies juoksikin maaliin aivan yhtä onnellisena kuin ennenkin, Shinsaibashi suji -ostoskäytävän ihmisvirta oli varsin imaiseva ja Dōtonborilta vähän matkan päässä olevassa nuorisokulttuurin keskittymässä Amerika murassa (”Amerikka-kylässä”) seisoi ylevänä – no, mikäs muukaan kuin se tunnetuin USA:n symboli. Ehkä ei pitäisi sanoa siitä New Yorkista mitään. Nanballa ei tosiaan ole puutetta erilaisista tunnusmerkeistä.

Kun aurinko oli jo painunut uneliaasti horisonttiin ja palasimme Amerika murasta neonvaloissa hohtavaa Dōtonboria kohti, ajattelimme käydä syömässä osakalaisinta ruokaa osakalaisimmassa mahdollisessa ravintolassa. Siitä, mikä on osakalaisinta ruokaa voi varmasti kiistellä, mutta monille se tarkoittaa takoyaki-mustekalapalloja ja hieman omelettia muistuttavaa okonomiyakia. Kumpaakin peittää yleensä paksu kerros majoneesia, Osakan makuista tummaa kastiketta ja katsuobushi-kalahiutaleita. Yleensä hyvin pienet takoyaki-ravintolat (tai -tiskit) tunnistaa veikeistä, punaisista mustekaloista.

5. Kotiinpaluu

Nanbassa kuitenkin kävi lopulta samoin kuin viimeksikin. Kuten myös kolme ja puoli vuotta sitten, tälläkin kertaa seuralaiseni alkoi yhtäkkiä voida pahoin ilman mitään syytä. Poistuimme Dōtonborilta juna-asemalle kiirehtivin askelin okonomiyakin jäädessä palamaan pannulevylle. Ravintolan lupaamaa ilmaista takoyakia emme edes ehtineet nähdä.

Minuun Nanba ei ole ikinä vaikuttanut tuolla tavoin. Itse asiassa olisin tälläkin kertaa ollut Osakassa mielelläni vähän pidempään. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, mitä yhteistä minulla ja Nanballa muka mahtaa olla.

Osakassa ei tunnu sen turvattomammalta kuin muuallakaan ja sen naiset ovat samanlaisia kuin muuallakin. Metrovaunuissa ja kiireisillä kaduilla soljuva murre on vahvaa, mutta niin sen kuuluu ollakin. Haluan takaisin Osakaan mahdollisimman pian. Seuraavalla kerralla lähden mukanani rutkasti enemmän aikaa ja ehkä myös lippu bunraku-nukketeatteriin. Haluaisin kuitenkin jotain muutakin. Olisiko kellään tarjota lisää ennakkoluuloja, esimerkiksi?

Yliopisto

”Jumala on koonnut meidät tänne tänään yhteen.”

Suurin piirtein näillä sanoin alkoivat opintoni katolilaisen Dōshishan yliopiston Japanin kulttuurin ja kielen opetuskeskuksessa. Meitä oli kerääntynyt saliin todennäköisesti parinsadan hengen verran, 65 prosenttia kiinalaisia, 20 prosenttia korealaisia, loput 15 sekalaisten mantereiden sekalaisista maista. Salin takaosassa istuivat jo puoli vuotta vaihdossa olleet, etuosassa me epävarmuuttamme kimmeltävät uutukaiset. Kaikki joka tapauksessa odottivat samaa asiaa: japanin kielen kirjallista tasokoetta.

Dōshishan yliopisto jakaa opiskelijat yhdeksään eri japanin kielen taitotasoon. Kuvittelin etukäteen tietäväni oman tasoni hyvin ja kokeen olevan tämän tason kysymysten osalta läpihuutojuttu. Sain mitä tällä asenteella ansaitsinkin. Me kaikki tarvitsemme muistutuksia huonoudestamme, jotta osaisimme pyrkiä yhä korkeammalle, ajattelin nyreänä ryystäessäni kokeen jälkeen tulista raamenia yliopiston läheisessä ravintolassa.

Seuraavana aamuna löysin itseni suullisen kielitaidon kokeesta istumassa kahden opettajan edessä ja yhden korealaisen ja yhden ruotsalaisen välissä. Kiitos Helsingin yliopiston opiskelijoiden hyvän maineen, opettajat olivat jo etukäteen vakuuttuneita japanin kielen taidoistani. Päädyimmekin enimmäkseen juoruamaan aiemmin Dōshishalla vaihdossa olleista Helsingin yliopiston opiskelijoista. Opettajat olivat myös tasokokeeni perusteella täysin vakuuttuneita siitä, että aion suorittaa JLPT:n (日本語能力試験 / Japanese Language Proficiency Test) ylimmän tason joulukuussa. He olivat asiasta niin varmoja, että onnistuivat vakuuttamaan minutkin.

Lukuun ottamatta yliopiston virallisia seremonioita, kampuksen tiettyä arkkitehtuuria sekä kirkkoon viittaavia tiloja katolilaisuus ei ole kovin vahvasti esillä Dōshishassa. Olen nähnyt täällä muun muassa muslimiopiskelijoita, ja uskoisin muidenkin uskontojen olevan edustettuina. Muutenkin opiskelijakunta on varsin monikulttuurista, joskin eräällä erittäin selvällä painotuksella. Omalla luokallani on lisäkseni yksi indonesialainen, yksi sveitsiläinen, kaksi korealaista ja 12 kiinalaista. Tästä voi vetää aika suoria yhteyksiä vaihto-opiskelijoiden kansallisuusjakautumaan muutenkin.

Nyt kun lukuvuosi on parin orientaatioviikon jälkeen (papereiden pyörittelyä, asioiden vääntämistä rautalangasta, kurssi-ilmoittautumisia) todella pyörähtänyt käyntiin, elämä kampuksella on vilkastunut huomattavasti. Rakennusten käytävät ja pihan täyttää jatkuvasti iloisena pulppuava puheensorina (useimmiten japaniksi, mutta myös monilla muilla kielillä) ja ruokala on pahimpaan ruuhka-aikaan niin täynnä, ettei sinne kannata yrittää tunkea ellei ole aivan pakko. Kampuksen lammen karpit eivät enää tule tervehtimään sillalta alas katsovaa avoimin suin, kuten orientaatioviikolla; ne ovat varmaan jo tottuneet siihen, ettei sillalle tuleva satunnainen kulkija ole aikeissa ruokkia niitä.

Myös minun elämäni on vilkastunut uuden lukuvuoden myötä. Tai mahdollisesti pitäisi sanoa sen vaikuttaneen päinvastoin. Minulla ei enää ole yhtä paljon aikaa seikkailla vastuuttomasti ympäri Kiotoa tai varsinkaan muuta Japania nyt, kun elämäni täyttävät maanantaista perjantaihin oppitunnit, läksyt ja niiden lisäksi vielä opiskelu.

En kuitenkaan valita. Olen pitkään Helsingin yliopistossa ja myös yliopiston ulkopuolisessa elämässä saanut keskittyä toiseen suurimmista kiinnostuksenkohteistani, ja nyt on pitkästä aikaa aika keskittyä ihan tosissaan siihen toiseen. Tämä on ehkä paras mahdollinen tapa saattaa loppuun päiväni opiskelijana.

Pulu

Niitä on kaikkialla. Ne pulputtavat, kuruttavat, makoilevat auringossa ja kilpailevat keskenään ruoasta. Ne ovat japanin kielen termiä käyttääkseni äärimmäisen mai peesu (my pace), oman tahtinsa ja oman tiensä kulkijoita.

Pulu on hieno lintu. Sen voi yhtä lailla kohdata ottamassa laiskasti aurinkoa lämpimässä paikassa suuren parven kanssa kuin huhuilemasta yksinäisyyttään sadetta pitäen katoksen alla. Pulu ei turhia huoli. Ruokaa tulee jos tulee, ja jos ei, niin aina voi ottaa vielä vähän rennommin. Ja vaikka ruokaa saisikin, pulu jää usein ihmettelemään nokkansa edessä olevia herkkuja niin pitkäksi aikaa, että joku ehtii korjata ne parempaan talteen.

Ei järin fiksun näköistä toimintaa, myönnetään. Mutta mitä mahtaa kätkeytyä älyllisyyttä varsin himmeästi hohtavan, vaatimattoman ulkokuoren alle?

Ensinnäkin, pulu on taiteen ystävä. Tutkimusten mukaan pulu osaa tunnistaa barokkityylisen ja uusklassisen taidemusiikin eri kategorioihin kuuluviksi. Niitä on siunattu myös refinoituneella esteettisellä silmällä: pulu kykenee japanilaisen tutkimuksen mukaan erottamaan toisistaan kuvataiteen tyylikausia ja lisäksi toisen japanilaisen tutkimuksen mukaan arvostelemaan kuvataideteoksia hyvin samoin periaattein kuin ihminenkin.

Kuka tahansa buffet-ravintolassa syönyt on varmasti joutunut todistamaan ihmisluonnon alhaisia puolia: ahneutta, itsekkyyttä ja välittämättömyyttä muita kohtaan. Aivan saman ravinnon johdatteleman vietin alaisia ovat kesykyyhkyt, joiden varsin muuten raukeaa elämää kenties juuri ruoka eniten vilkastuttaa. Ne osaavat myös harhaanjohtaa muun parven paikkaan, jossa ruokaa muka on, ja pian sen jälkeen lentää takaisin tyytyväisinä sinne, mistä ne oikeasti saavat ravintoa. Voi vain kuvitella, miltä harhaanjohdettu parvi näyttää yksilön viedessä herkut sen tietämättä.

Ruoan ohella toinen pulujen elämää rikastuttava tekijä on yhteisöjen sisällä. Pulu on ihmisen tavoin lisääntymiskykyinen ympäri vuoden. Naaraat joutuvat jatkuvasti sietämään urosten toinen toistaan näyttävämpiä iskuyrityksiä, jotka koostuvat aina uroksen rinnanpullistelusta ja pulputuksesta. Naaraita käy sääliksi, mutta ne osaavat kyllä jättää urokset huomioitta kovin hienotunteisesti.

En ole muuten ikinä nähnyt näiden yritysten onnistuvan.

Kioton Higashi honganji -temppelillä pulut ovat kerääntyneet sankoiksi joukoiksi elämään huolettoman rauhallista elämäänsä. Myös täällä ainoa asia, joka niihin saa vauhtia, on ruoka. Ihmisiin tottuneina nämä linnut eivät epäröi kerääntyä käsivarrelle tai vaikkapa pään päälle, mikäli syötävää vain on vain saatavilla.

Ima, inochi wa anata wo ikiteiru, elämä elää sinua juuri nyt, lukee temppelin ulkopuolella. Jostain syystä näitä kyyhkyjä katsoessa tämä on helppo uskoa todeksi.

Itse asiassa kun tarkemmin ajattelee, en tiedä onko ihan vain sattumaa, että puluja on kerääntynyt Higashi honganjille tässä määrin. Miksi ne ovat tulleet juuri tänne? Pulu ei ole mikään tyhmä lintu. Jo lyhyt Wikipedian artikkeli osoittaa, mihin kaikkeen melko poikkeukselliseen pulut pystyvät. Silti ne elävät niin kuin ne elävät, enkä voi olla ihailematta tätä puolta niissä.

Ehkä pulut sittenkin tietävät jotain, mitä me emme tiedä.