Kioto

Olen joka kerta aiemmin Japaniin tullessani ollut ensimmäisenä päivänä oudon väsymyksen ja pettymyksen riivaamana. Olettaisin tämän johtuvan aikaerosta ja lentokoneessa huonosti nukutuista tunneista. Olotilaa on vaikea kuvata, mutta se maalaa koko maailman tylsäksi ja tekee pistävän ärtyneeksi. Kunnon yöunet ovat ainoa asia, joka tältä ololta voi pelastaa.

Tällä kertaa en saapuessani kokenut mitään vastaavaa, sillä päällimmäinen tunteeni oli vain... no, se jo aiemmin mainitsemani hyvä tunne paluusta johonkin kaivattuun.

Ilmiöltä ei kuitenkaan voinut välttyä. Kun saavuin sateiseen Kiotoon äärimmäisen huonosti bussissa nukutun yön jälkeen ja katselin lattialla istuvan, hikisenä puhkuvan vuokranantajani yrityksiä paikata katkennutta nettiyhteyttä likaisimmassa ja oudoimmalta haisevassa huoneessa, johon olen ikinä muuttanut, en voinut olla ihmettelemättä, mihin olin tullut.

Lannistuneena uskaltauduin byrokraattiset muodollisuudet hoidettuani ulos. Ihmisiä ei näkynyt missään, metro vaikutti epäkäytännölliseltä, ja korkeiden rakennusten puuttuminen tuntui pelottavalta.

No. Minun tuntemani Japani oli kai sitten enimmäkseen Tokio. Mutta minun ei tarvinnut kävellä kauaa tajutakseni, että vaikka tämä paikka on erilainen kuin Tokio, tämä paikka on aivan kertakaikkisen hieno.

Kiotossa minua eivät Tokion tavoin ehkä ympäröi korkeat rakennukset. Koko Kiotoa kuitenkin suojelevat joka suunnassa nousevat vuoret, jotka hohtavat sinertävää, lempeän sumuista valoa. Eksyminen on, jos nyt ei mahdotonta, niin ainakin aika vaikeaa kaupungin halkaisevan Kamo-virran ja kaupungin selkeän katukaavoituksen ansiosta. Tuskallisesta kuumuudesta huolimatta kävelin Kamo-virran vartta Kioton eteläisimmästä osasta pohjoisimpaan. Siitä tuli minun pieni pyhiinvaellukseni Kiotossa. Sain itselleni polkupyörän, jonka Mona oli minulle tänne jättänyt. Erityisesti tästä olen hyvin kiitollinen.

Kioto on tunnettu kaikista vanhoista temppeleistään ja pyhäköistään, mutta omalla tavallaan lohdullista on se, että Yoshida Kenkō kirjoittaa teoksessaan Tsurezuregusa (suom. Joutilaan mietteitä) jo 1300-luvulla Kamo-virrasta. Samassa kirjassa Yoshida muuten kirjoittaa, kuinka asiat olivat ennen paljon paremmin ja kuinka varsinkin nuoriso on sukupolvi sukupolvelta yhä turmeltuneempaa.

Ehkä tässä maailmassa on sittenkin todella jotain pysyvää. Siinä on mielestäni jotain lohdullista.

Yksi Tokion jälkeen Kiotossa hämmentävä asia on hiljaisuus. Tietysti Tokiossakin on hiljaisia paikkoja, etenkin temppeli- ja pyhäkköalueilla mutta täällä on tietyissä paikoissa koko hengellään ympäröivää, täydellistä hiljaisuutta; Sibeliusta lainatakseni hiljaisuutta, joka puhuu.

Ensimmäisen illan kunniaksi räväytin tuulettimen päälle, korkkasin oluen ja söin kanaa ja onigiriä. Ja kakkua. Kehno valokuva asuntoni ikkunan näkymästä ei tee oikeutta kaukaisuudessa siintäville vuorille niiden valmistaessa Kiotoa öiseen lepoonsa.

Tällä hetkellä voisin joka tapauksessa uskoa ajattelevani tätä paikkaa seuraavan puolen vuoden ajan kotina.