Fresco

Kullakin maalla on omanlaiset päivittäistaravakauppansa, joiden käytännöt poikkeavat toisistaan suuresti. Isoin ero Suomen ja useimpien maailman maiden välillä on luultavasti alkoholipolitiikka – useimmissa maissa kun väkevätkin löytyvät tavallisista kioskeista ja ruokakaupoista, eikä alkoholin myyntiä ole sidottu sallittuihin kellonaikoihin.

Mutta muitakin eroja on runsaasti. Japanissa esimerkiksi hedelmiä ei punnita itse, vaan ne on hinnoiteltu kappaleittain. Minulle on edelleen mysteeri, miten kauppojen henkilökunta muistaa kaikkien hedelmien tai vaikkapa kappaleittain ostettavien lihatuotteiden hinnat (tai vaihtoehtoisesti pystyy hakemaan oikean tiedon silmänräpäyksessä). Ja siinä missä Suomessa isot marketit ovat yleensä pieniä edullisempia, Japanissa asia tuntuu olevan päinvastoin. Erot eivät aina ole ihan pieniä: eräässä suuressa marketissa litra erästä oliiviöljyä maksoi 900 jeniä, toisessa, pienemmässä kaupassa täsmälleen sama tuote maksoi noin 500 jeniä.

Noin viiden minuutin kävelymatkan päässä omasta asunnostani on Fresco-ketjun ruokakauppa, josta saa periaatteessa kaikki päivittäistavarat, joita voisin keksiä tarvitsevani. Mutta saa sieltä paljon muutakin. Ja yhä edelleen, viiden kuukauden jälkeenkin, saan yllättyä kerta toisensa jälkeen hyllyjen tarjonnasta.

Vihannesosasto oli mielestäni kiinnostava syksyn alussa, heti Kiotoon saavuttuani. En esimerkiksi pystynyt käsittämään, miten yksi japanilainen valkosipuli voi maksaa 200 jeniä siinä missä kolme kiinalaista maksaa 100. Entä 198 jeniä maksava paprika? Talven myötä vihannesten ja hedelmien hinnat ovat nousseet huimasti. Syksyn alussa maksoin salaattikerästä 98 jeniä, nyt se maksaa 398. Taannoin näkemieni TV-uutisten mukaan vihannesmyyntiä ajatellen tämä talvi on kuitenkin ilmeisesti poikkeuksellisen hankala. En usko, että kukaan saa minua enää kiinni Suomen vihanneshinnoittelun kritisoinnista.

Kerran muuten näin Frescossa jopa matsutake-sieniä (suomeksi männyntuoksuvalmuska, ei sillä että tuo nimi avaisi ainakaan itselleni asiaa yhtään enempää), joka on Japanissa hyvin arvostettu ja arvokas herkku. Harmittaa, etten tuolloin tullut maistaneeksi, sillä sen koommin en ole matsutakeen missään törmännyt.

Syyskuussa Frescon makkaraosastolle oli kiinnitetty näyttö, jossa pyöri parin viikon ajan kuvassa näkyvä mainos äänekkäine mainoslauluineen. En liioittele sanoessani äänekäs – ärsyttävä musiikki tunkeutui korviin marketin toisessa päädyssäkin ja sai minut todella huolestumaan kaupan henkilökunnan mielenterveyden puolesta. Juuri kun ajattelin ottaa yhteyttä kauppiaaseen tämän työntekijöiden puolesta, mainos vedettiin pois. Itse en ole kovin innostunut makkaroiden ostamisesta, mutta jos olisin, tämä mainos olisi saanut minut lähinnä pysymään mahdollisimman kaukana kyseisestä merkistä.

Makkaroiden sijaan kannattaa tietysti suosia ylipäänsä tuoretta lihaa, ja erityisesti broilerinliha ja kala ovat Japanissa edullisempia kuin Suomessa. Mutta miten valmistaa tuoretta kalmaria tai jättitaskurapua? Itselleni vieraat raaka-aineet eivät jää tähän, vaan kalatiskiltä löytyy myös lukuisia kalalajeja, joista en tiedä mitään. Sama koskee tosin myös sieniosastoa, jolla on lukuisia sieniä, jotka ovat paitsi edullisempia, myös herkullisempia kuin mitä Suomen ruokakaupoilla on tarjota (kesän ulkopuolella).

Hieman erilaisiin sienituotteisiin siirtyäkseni, yksi ulkomailla kävijää yleensä ihmetyttävä seikka on alkoholikulttuuri. Keski-Euroopassa ja Japanissa myydään pieniä väkeväpulloja suoraan kassan vieressä, mitä on Suomessa mahdotonta kuvitella vaikkapa paikallisessa Siwassa tai Alepassa. Tämä seikka ei enää sinänsä yllätä minua, mutta tavallisen ruokakaupan hyllyltä bongattu 2,7 litran muovikanisteri viskiä 1880 jenin hintaan (noin 19 euroa) oli hätkähdyttävämpi löytö. Vieressä nököttävä, hieman kalliimpi pullo on saanut hintalappuunsa merkinnän "happy price". Kyseinen viski ei edes ole sellaista kuraa kuin hinta antaisi olettaa – se on itse asiassa ihan hyvin tehty perus-blended-viski. (Itse tosin en ostanut 2,7 litran pulloa.)

Häpeäkseni tunnustan, etten edelleenkään osaa valmistaa japanilaista ruokaa. Olen täällä tyytynyt pääosin eurooppalaisiin keittotaitoihin, joita hyödynnän Suomessakin. Tästä huolimatta käynti ruokakaupassa on yhä edelleen kiinnostava kokemus, joka tarjoaa yllätyksiä toisensa perään.

Minun on tullut pian aika heittää hyvästit Frescolle ja siirtyä jälleen Kōenjin toissasyksynä tutuksi tulleen Big-A:n tarjontaan. Ruokakauppa kuin ruokakauppa, erot eivät ole aivan valtavan suuria. Silti jään kaipaamaan Frescon kassahenkilöiden ystävällisyyttä ja kotiäitien pieniä lapsia, jotka loivat kerta toisensa jälkeen outoon ulkomaalaiseen ikuisuuden pituisia katseita suurilla, kirkkailla silmillään.

Opintojen loppu

Olen kirjoittanut jo kerran opiskelusta. Tämä on se toinen ja ehkä viimeinen kerta.

Kuvittelin viiden kuukauden vaihto-opintojen olevan pitkä aika, mutta todellisuudessa itse opintoja olikin vain neljä kuukautta, ja nekin riensivät hetkessä. Perjantaina sain kotitehtäväksi edistyneen tason kieliopin kokeen, jonka palautin eilen. Opintoni Dōshishan yliopistossa ovat käytännössä ohitse.

Käteeni on kuitenkin jäänyt lyhyessäkin aikaa paljon.

Olen päässyt katsomaan kahdesti nō-teatteria, suorittanut kansainvälisesti arvostetun japanin kielen tasokokeen JLPT:n korkeimman tason ja pidellyt käsissäni shōta (gagaku-hovimusiikkisoitin), johon shōgun Ashikaga Yoshimitsu oli erityisen mieltynyt (kuvassa, tosin nokkelimmat huomaavatkin, että minä en näy kuvassa). Tuona hetkenä historia tuntui kovin läheiseltä.

Kun tulin syksyllä Japaniin, en pystynyt lukemaan japaninkielistä kaunokirjallisuutta tai oman alani tieteellistä tekstiä – varsinkaan vanhempaa sellaista – ilman sanakirjaa. Nyt pystyn. Helmikuussa julkaistaan toinen japaniksi kirjoittamani artikkeli japanilaisessa musiikkilehdessä.

Tämä kaikki on sen ansiota, että olen saanut opiskella hyvässä yliopistossa. Sen perusteella, mitä olen muista Helsingin yliopiston japanilaisista partneriyliopistoista kuullut, uskallan väittää, että niille, jotka oikeasti haluavat oppia japania ja saada kosketusta maan perinteisiin kulttuurimuotoihin, Doshisha on paras valinta (Hokkaidosta tosin en osaa sanoa). En olisi ikinä pystynyt läpäisemään JLPT:n N1-tasoa tänne tullessani. Tein sen kuitenkin opiskeltuani täällä alle kolme kuukautta. Tämä kertonee opetuksen tasosta jotakin.

Viralliset ja epäviralliset yhteyteni Dōshishaan päättyvät tänään tavatessani todennäköisesti viimeistä kertaa luokkatovereitani. Siis juuri niitä, joista suurin osa on kiinalaisia. Ilkeät stereotypiat laukkaavat villeinä, ja niinpä minuakin varoitettiin etukäteen kiinalaisista. He ovat huumorintajuttomia, hyviä kirjallisessa japanissa mutta toivottomia suullisessa, eivät halua olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa ja puhuvat aina vain kiinaa.

Olen kyllä tavannut tällaisiakin kiinalaisia, kurssilla jonka jouduin ottamaan muun kuin oman luokkani kanssa. Omasta luokastani minulla ei kuitenkaan ole mitään pahaa sanottavaa. Miettikääpä vaikka tätä: kun olimme syömässä okonomiyakia, istuin pöydässä kuuden kiinalaisen kanssa. Koko illan aikana he eivät puhuneet yhtä ainutta sanaa kiinaa – lukuun ottamatta niitä hetkiä, kun he eivät tienneet jotain japanin kielen ilmaisua ja halusivat tarkistaa sanan joltain muulta. Kuinka moni suomalainenkaan toimisi samoin? Kun luokkamme viimeinen yhteinen koe oli ohitse, opettaja mainitsi erikseen, kuinka luokan kiinalaiset olivat poikkeuksellisen halukkaita puhumaan japania.

Monet sanovat, että vaihtovuosi Japanissa alkaa jollain tapaa "avautua" vasta puolessavälissä. Vaikka en väitettä ihan tuollaisenaan allekirjoita, niin en toisaalta todellakaan olisi vielä valmis lähtemään pois Japanista. Vietän Kiotossa vielä pari viikkoa, minkä jälkeen siirryn kolmeksi kuukaudeksi Tokioon tekemään tutkimusta ja elämään Kumin kanssa. Monet niistä unelmista, jotka kannoin mukanani Suomeen poistuessani Japanista marraskuussa 2011, ovat täyttyneet.

Dōshishan yliopiston perustajasta Jō Niijimasta on tehty yliopiston historiankirjoituksessa lähes myyttinen hahmo, mikä osittain kytkeytyy myös yliopiston kristilliseen taustaan. "Mysterious Hand Guide You!", kuten eräässäkin julisteessa ilmoitettiin. Jotain hyvää Niijima kuitenkin selvästi pani alulle. Yksi yliopiston tavoitteista on kouluttaa nuoria, jotka pystyvät kotimaahansa palattuaan toimimaan Japaniin liittyvissä työtehtävissä tai tekemään kulttuurivaihtoa Japanin kanssa. Kun eilen käänsin selkäni kampukselle, tajusin ensimmäistä kertaa, miten paljon opinnoistani tässä yliopistossa pidinkään. On hienoa huomata, että on yliopistoja, jotka noudattavat tavoitteitaan.

Paluu

Tietokoneeni kovalevy hajosi joulukuussa. Yhdessä silmänräpäyksessä hävisi valtava määrä tekstiä, kuvia, musiikkia, muistoja. Odotin uutta tilaamani miniläppäriä viikkoja, ja sain sen vihdoin käsiini.

Koneen puuttuminen sai minut tiedostamaan, miten pelottavan tärkeäksi osaksi tietokone on muuttunut nykyihmisen elämää. Pärjään kyllä mainiosti ilman Facebookia ja vaikka nettiäkin, mutta ilman sähköpostia minun on jo vaikeampi olla.

En enää osaa kirjoittaa ilman tietokonetta. Miksi kirjoittaisinkaan käsin jotain, jonka kuitenkin myöhemmin haluan sähköiseen muotoon? Kun istuin asunnossani lukemassa kirjaa tai kuuntelemassa musiikkia, pääni alkoi täyttyä sanojen ja lauseiden jonosta, jotka halusin kirjata ylös. Joinain päivinä pyöräilin takaisin yliopistolle voidakseni tehdä niin kirjastossa.

Nyt minun ei enää tarvitse. Uusi japaninkielinen koneeni Windows 8 - käyttöjärjestelmineen kannettiin ovelleni, ja tulen oletettavasti saamaan tehokurssin nyt myös japanin kielen Windows-jargonista. Odotan jo innolla, kuinka suomeksikin loogiset lauseet kuten "Toimintoa ei voitu suorittaa, koska polku X viittasi laittomasti kohteeseen Y" taipuvat japaniksi.

Nyt, kun olen kuitenkin palannut tietokoneen ja Internetin mahdollisuuksien äärelle, jatkanen jälleen kirjoittamista tännekin. Samalla päivitän joulukuulle niitä mietelmiäni, joiden kirjoittamista suunnittelin tai olin jo ehtinyt aloittaa.

Lopuksi pieni neuvo kaikille tätä lukeville. Oli tilanteenne mikä tahansa, varmuuskopioiden tekemättä jättäminen on pelkkää idiotismia. Oma tekosyyni oli se, että minulla on Suomessa ihan hyvä ulkoinen kovalevy joka oli liian painava otettavaksi mukaan Japaniin, ja rahallinen tilanteeni on sellainen, ettei minua nyt huvita ostaa uutta ulkoista kovalevyä. Nyt maksoin siitä tärkeiden tiedostojen menetyksenä. Älkää toistako minun virhettäni. Tehkää varmuuskopiot edes nettiin, jos ette halua hankkia ulkoista kovalevyä. Pahassa paikassa tulette vielä kiittämään itseänne.