Opintojen loppu

Olen kirjoittanut jo kerran opiskelusta. Tämä on se toinen ja ehkä viimeinen kerta.

Kuvittelin viiden kuukauden vaihto-opintojen olevan pitkä aika, mutta todellisuudessa itse opintoja olikin vain neljä kuukautta, ja nekin riensivät hetkessä. Perjantaina sain kotitehtäväksi edistyneen tason kieliopin kokeen, jonka palautin eilen. Opintoni Dōshishan yliopistossa ovat käytännössä ohitse.

Käteeni on kuitenkin jäänyt lyhyessäkin aikaa paljon.

Olen päässyt katsomaan kahdesti nō-teatteria, suorittanut kansainvälisesti arvostetun japanin kielen tasokokeen JLPT:n korkeimman tason ja pidellyt käsissäni shōta (gagaku-hovimusiikkisoitin), johon shōgun Ashikaga Yoshimitsu oli erityisen mieltynyt (kuvassa, tosin nokkelimmat huomaavatkin, että minä en näy kuvassa). Tuona hetkenä historia tuntui kovin läheiseltä.

Kun tulin syksyllä Japaniin, en pystynyt lukemaan japaninkielistä kaunokirjallisuutta tai oman alani tieteellistä tekstiä – varsinkaan vanhempaa sellaista – ilman sanakirjaa. Nyt pystyn. Helmikuussa julkaistaan toinen japaniksi kirjoittamani artikkeli japanilaisessa musiikkilehdessä.

Tämä kaikki on sen ansiota, että olen saanut opiskella hyvässä yliopistossa. Sen perusteella, mitä olen muista Helsingin yliopiston japanilaisista partneriyliopistoista kuullut, uskallan väittää, että niille, jotka oikeasti haluavat oppia japania ja saada kosketusta maan perinteisiin kulttuurimuotoihin, Doshisha on paras valinta (Hokkaidosta tosin en osaa sanoa). En olisi ikinä pystynyt läpäisemään JLPT:n N1-tasoa tänne tullessani. Tein sen kuitenkin opiskeltuani täällä alle kolme kuukautta. Tämä kertonee opetuksen tasosta jotakin.

Viralliset ja epäviralliset yhteyteni Dōshishaan päättyvät tänään tavatessani todennäköisesti viimeistä kertaa luokkatovereitani. Siis juuri niitä, joista suurin osa on kiinalaisia. Ilkeät stereotypiat laukkaavat villeinä, ja niinpä minuakin varoitettiin etukäteen kiinalaisista. He ovat huumorintajuttomia, hyviä kirjallisessa japanissa mutta toivottomia suullisessa, eivät halua olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa ja puhuvat aina vain kiinaa.

Olen kyllä tavannut tällaisiakin kiinalaisia, kurssilla jonka jouduin ottamaan muun kuin oman luokkani kanssa. Omasta luokastani minulla ei kuitenkaan ole mitään pahaa sanottavaa. Miettikääpä vaikka tätä: kun olimme syömässä okonomiyakia, istuin pöydässä kuuden kiinalaisen kanssa. Koko illan aikana he eivät puhuneet yhtä ainutta sanaa kiinaa – lukuun ottamatta niitä hetkiä, kun he eivät tienneet jotain japanin kielen ilmaisua ja halusivat tarkistaa sanan joltain muulta. Kuinka moni suomalainenkaan toimisi samoin? Kun luokkamme viimeinen yhteinen koe oli ohitse, opettaja mainitsi erikseen, kuinka luokan kiinalaiset olivat poikkeuksellisen halukkaita puhumaan japania.

Monet sanovat, että vaihtovuosi Japanissa alkaa jollain tapaa "avautua" vasta puolessavälissä. Vaikka en väitettä ihan tuollaisenaan allekirjoita, niin en toisaalta todellakaan olisi vielä valmis lähtemään pois Japanista. Vietän Kiotossa vielä pari viikkoa, minkä jälkeen siirryn kolmeksi kuukaudeksi Tokioon tekemään tutkimusta ja elämään Kumin kanssa. Monet niistä unelmista, jotka kannoin mukanani Suomeen poistuessani Japanista marraskuussa 2011, ovat täyttyneet.

Dōshishan yliopiston perustajasta Jō Niijimasta on tehty yliopiston historiankirjoituksessa lähes myyttinen hahmo, mikä osittain kytkeytyy myös yliopiston kristilliseen taustaan. "Mysterious Hand Guide You!", kuten eräässäkin julisteessa ilmoitettiin. Jotain hyvää Niijima kuitenkin selvästi pani alulle. Yksi yliopiston tavoitteista on kouluttaa nuoria, jotka pystyvät kotimaahansa palattuaan toimimaan Japaniin liittyvissä työtehtävissä tai tekemään kulttuurivaihtoa Japanin kanssa. Kun eilen käänsin selkäni kampukselle, tajusin ensimmäistä kertaa, miten paljon opinnoistani tässä yliopistossa pidinkään. On hienoa huomata, että on yliopistoja, jotka noudattavat tavoitteitaan.