Istun tätä kirjoittaessani Finnairin
koneessa matkalla maahan, joka tuntuu samalla kertaa sekä itsestäänselvyydeltä
että äärimmäisen vieraalta. Viereisillä penkkiriveillä pulppuava suomenkielinen
puhe kantautuu korviini outona ja riitasointuisena. En tunne oloani turvalliseksi
tajutessani, että muut ympärillä ymmärtävät äidinkieltäni. Huomaan ihmisten
olevan pidempiä kuin mihin olen viime aikoina tottunut. Ja lisäksi kaikki ovat
suomalaisia. Kaikki on liian vierasta. Kaikki on liian tuttua.
(Lentokoneessa
matkalla Suomeen 15.5.2013)
Niin dramaattiselta ja ristiriitaiselta kuin ajatus Suomeen paluusta tuona päivänä kuukausi sitten tuntuikin, elämä Suomessa osoittautui aivan liian tutuksi ja tavalliseksi välittömästi astuttuani Helsinki-Vantaan saapumisaulaan, jossa äitini ja pikkuveljeni odottivat minua. Yhdeksän kuukauden rako kuroutui umpeen hetkessä.
Olin odottanut kulttuurishokkeja, samanlaisia joita sain toissavuonna palattuani Tokiosta Suomeen 1,5 kuukauden jälkeen. Ja vaikka huomaankin asettaneeni muutaman liikkeen boikottiin ala-arvoisen palvelun vuoksi (miksi suomalaiset eivät muuten harrasta tätä enemmän?) ja järkyttyneeni muun muassa Suomen alkoholipolitiikasta, en ole huomannut juuri mitään, mikä tuntuisi aidosti erikoiselta tai oudolta.
Ja siitä huolimatta Suomi tuntuu jonkinlaiselta välitilalta. Nyt jo kuukauden täällä oltuani näen kotimaani yhä edelleen yhtä lailla sekä läheltä että kaukaa. Mahdollisuudet peilautuvat toiveina, väliaikaisuus kohtaa pysyvyyden. Suomen kesästä on helppo nauttia, mutta enemmän kuin mitään muuta odotan, että Kumi tulee taas Suomeen. Silloin kesästäkin tulee kokonainen.
Vaikka kirjoitteluni tähän blogiin päättyi huomioihin englannin kielen taidosta Japanissa, ilman varsin kiireistä paria viimeistä viikkoa olisin halunnut kirjata tänne vielä monenlaisia mietteitäni ja huomioitani Japanista. Toisinaan olen leikitellyt ajatuksella julkaista ne jälkikäteen tekemieni muistiinpanojeni pohjalta, mutta siinä katoaisi väkisin jonkinlainen osa aitoutta. Jätän nämä ajatukset siis jonnekin tuleviin kertoihin.
Lämmin kiitos teille kaikille, jotka olette seuranneet tätä blogia näiden noin yhdeksän kuukauden aikana. Vaikka kuinka kirjoittaisinkin tätä blogia myös itseäni varten, te kaikki olette antaneet minulle syyn kirjata tänne mietteitäni. Niille, jotka jäivät miettimään epäselviä vihjauksiani mahdollisesti myöhemmin julkaistavaan Japanin viinejä käsittelevään artikkeliin liittyen kerrottakoon, että Viini-lehti julkaisee tämän artikkelini syksyllä. Samoihin aikoihin avataan näyttely isäni kanssa Japanissa ottamistamme valokuvista, ja olen nähtävästi myös luennoimassa erinäisissä tilaisuuksissa Japanin viineistä ja taidemusiikista. Ei Suomessakaan elämä siis ihan toimettomaksi näytä jättävän.
Entä ajatukset lähdöistä ja paluista? Niistähän kaikki sai myös alkunsa.
Ensimmäisenä aamunani Suomessa heräsin kello viisi. Keitin itselleni kahvia perheeni vetäessä oikeutetusti sikeitä ja kuuntelin pihapiirin lintujen elämäniloista konserttia.
Päätin, että myös minun tulisi olla noiden lintujen tavoin ulkona.
Aloin astella ripeästi ja itsevarmana kohti merenrantaa ja metsää linnunlaulun kirkastamassa aamuilmassa. Missään ei näkynyt ketään: Japanissa en olisi edes voinut kuvitella vastaavaa. Käveltyäni metsän läpi saavuin rantaan.
Huomasin askelieni hidastuvan. Pehmeän valkoinen hiekka kengänpohjieni alla tuntui höttöiseltä, upottavalta pilvimassalta. Pysähdyin paikoilleni. Olin kuin unessa katsellessani aamuauringon kultaamaa peilityyntä merta, joka ulottui loputtomiin.
Sinä hetkenä minusta tuntui aivan siltä, kuin olisin ehkä sittenkin saattanut tulla juuri kotiin.
Niin dramaattiselta ja ristiriitaiselta kuin ajatus Suomeen paluusta tuona päivänä kuukausi sitten tuntuikin, elämä Suomessa osoittautui aivan liian tutuksi ja tavalliseksi välittömästi astuttuani Helsinki-Vantaan saapumisaulaan, jossa äitini ja pikkuveljeni odottivat minua. Yhdeksän kuukauden rako kuroutui umpeen hetkessä.
Olin odottanut kulttuurishokkeja, samanlaisia joita sain toissavuonna palattuani Tokiosta Suomeen 1,5 kuukauden jälkeen. Ja vaikka huomaankin asettaneeni muutaman liikkeen boikottiin ala-arvoisen palvelun vuoksi (miksi suomalaiset eivät muuten harrasta tätä enemmän?) ja järkyttyneeni muun muassa Suomen alkoholipolitiikasta, en ole huomannut juuri mitään, mikä tuntuisi aidosti erikoiselta tai oudolta.
Ja siitä huolimatta Suomi tuntuu jonkinlaiselta välitilalta. Nyt jo kuukauden täällä oltuani näen kotimaani yhä edelleen yhtä lailla sekä läheltä että kaukaa. Mahdollisuudet peilautuvat toiveina, väliaikaisuus kohtaa pysyvyyden. Suomen kesästä on helppo nauttia, mutta enemmän kuin mitään muuta odotan, että Kumi tulee taas Suomeen. Silloin kesästäkin tulee kokonainen.
Vaikka kirjoitteluni tähän blogiin päättyi huomioihin englannin kielen taidosta Japanissa, ilman varsin kiireistä paria viimeistä viikkoa olisin halunnut kirjata tänne vielä monenlaisia mietteitäni ja huomioitani Japanista. Toisinaan olen leikitellyt ajatuksella julkaista ne jälkikäteen tekemieni muistiinpanojeni pohjalta, mutta siinä katoaisi väkisin jonkinlainen osa aitoutta. Jätän nämä ajatukset siis jonnekin tuleviin kertoihin.
Lämmin kiitos teille kaikille, jotka olette seuranneet tätä blogia näiden noin yhdeksän kuukauden aikana. Vaikka kuinka kirjoittaisinkin tätä blogia myös itseäni varten, te kaikki olette antaneet minulle syyn kirjata tänne mietteitäni. Niille, jotka jäivät miettimään epäselviä vihjauksiani mahdollisesti myöhemmin julkaistavaan Japanin viinejä käsittelevään artikkeliin liittyen kerrottakoon, että Viini-lehti julkaisee tämän artikkelini syksyllä. Samoihin aikoihin avataan näyttely isäni kanssa Japanissa ottamistamme valokuvista, ja olen nähtävästi myös luennoimassa erinäisissä tilaisuuksissa Japanin viineistä ja taidemusiikista. Ei Suomessakaan elämä siis ihan toimettomaksi näytä jättävän.
Entä ajatukset lähdöistä ja paluista? Niistähän kaikki sai myös alkunsa.
Ensimmäisenä aamunani Suomessa heräsin kello viisi. Keitin itselleni kahvia perheeni vetäessä oikeutetusti sikeitä ja kuuntelin pihapiirin lintujen elämäniloista konserttia.
Päätin, että myös minun tulisi olla noiden lintujen tavoin ulkona.
Aloin astella ripeästi ja itsevarmana kohti merenrantaa ja metsää linnunlaulun kirkastamassa aamuilmassa. Missään ei näkynyt ketään: Japanissa en olisi edes voinut kuvitella vastaavaa. Käveltyäni metsän läpi saavuin rantaan.
Huomasin askelieni hidastuvan. Pehmeän valkoinen hiekka kengänpohjieni alla tuntui höttöiseltä, upottavalta pilvimassalta. Pysähdyin paikoilleni. Olin kuin unessa katsellessani aamuauringon kultaamaa peilityyntä merta, joka ulottui loputtomiin.
Sinä hetkenä minusta tuntui aivan siltä, kuin olisin ehkä sittenkin saattanut tulla juuri kotiin.
