Takao-vuori / Aurinko

Minkä reitin valitsisimme? Ylös johtaa kuusi eri polkua, joista pitäisi nousta vain yhtä. Suosituin reitti on selvästi pisin, mutta ehkäpä myös helpoin: se on päällystetty asfaltilla ja sisältää kaksi köysihissien asemapaikkaa. Lisäksi reitin varrella on pieniä ravintoloita. Suurin osa kiipeää reittiä tällä japaninkielisen Wikipedian "maailman kiiveillymmäksi vuoreksi" julistamalla vuorella.

Japania ei turhaan väitetä vuorien maaksi. Satojentuhansien vuosien aikana maanjäristysten muovaama maaperä kumpuilee loputtomina vuorijonoina ja hämärinä horisontissa nousevina sumuisina kukkuloina. Tokion alue on tässä suhteessa poikkeus: se on harvoja laajoja tasaisia alueita koko Japanissa.

Miltä tahansa kannalta asiaa katsotaankin, olen iloinen, että olen päätynyt Tokiossa asumaan juuri Kōenjiin. Suurkaupunkialue Shinjuku kaikkine kulkumahdollisuuksineen sijaitsee käytännössä aivan vieressä, mutta Chūō-linjan länteen vieviin juniin hyppäämällä pääsee halutessaan helposti pakenemaan Tokion neonvalojen kirkastamaa vilkasta metropolialuetta, joka muihin suuntiin lähtiessä tuntuu aivan yhtä päättymättömältä kuin vuorijonot muualla Japanissa.

 

Chūō-linja vie myös alle tunnissa lähimmälle vuorelle, Takaolle.

Noustuamme vähän matkaa pysähdymme kuuntelemaan lintujen laulua keskellä metsää. Valitettavasti moni muu ei tee samoin. Alan jo katua tämän reitin valintaa: äänekkään puheensorinan joukosta lintujen laulua ei erota, eivätkä linnut toisaalta tule lähellekään ihmisiä virtaavia kävelyreittejä.

 
Toisaalta tällä reitillä on muutakin nähtävää kuin linnut. Keskellä metsää kulkevat muut reitit eivät tarjoa samoja mahdollisuuksia kuin monessa kohtaa vuoren paljaita rinteitä kiertävä polku: idässä levittäytyvä metropolialue on vaikuttava, ja Takaolta alkava salaperäisen utuista valoa hohtava vuorien jono johdattaa yhä syvemmälle Japaniin. Perinteisten uskomusten mukaan vuoret ovat paikkoja, joissa asuu aivan erityisen paljon jumalia. Takao-vuorella väitetään asuvan erityisesti tengu-menninkäisiä. 

Lisäksi vuoret ovat olleet perinteisesti se paikka, jonne voi mennä hiljentymään. Japanin hiljaisemmilla vuorilla vastaantulijat ovat harvinaisuus, ja ihmiset tervehtivät toisiaan aina kohdatessaan. Tällä reitillä meitä tervehtivät lähinnä lapset, jotka ovat urheasti kiivenneet vuorta opettajansa johdolla. Yhdellä taukopaikalla kohtaamme idänturturikyyhkyn, joka on aivan yhtä kiinnostunut eväistämme kuin sen kaupunkilainen sukulkainenkin. On outoa, että se näyttää kuitenkin niin paljon elegantimmalta.
 

Vaikka esimerkiksi korkeamman ja jyrkemmän Hiei-vuoren nouseminen olikin huomattavasti raskaampaa, Takaon huipulle saapuminen tuntuu palkitsevalta. Tämä on eri maailma kuin alhaalla siintävän suurkaupungin kadut.

Parhaimmalla mahdollisella säällä horisontissa voi nähdä kaukana lännessä siintävän Fuji-vuoren. Tällä kertaa se ei kuitenkaan erotu muista vuorijonoista melko kirkkaasta säästä huolimatta. Istumme alas nuolemaan vihreän teen makuista jäätelöä ja nauttimaan yhdestä ajattomasta hetkestä.

Kirsikkapuut ovat juuri puhjenneet kukkaan. Joillain vuorilla näkyy siellä täällä yksi vaaleanpunaisena erottuva piste. Se on varma merkki siitä, että kevät on alkanut, ja se lämmittää melkein yhtä paljon kuin kirkkaana Takaon yllä loistava keskipäivän aurinko.

Muutama ajatus japanilaisista viineistä

Ensimmäinen kokemukseni japanilaisesta viinistä oli toissavuonna maistamani Kikkomanin edullinen, valkoinen pöytäviini. En keskittynyt pahemmin etiketin selosteeseen, vaan kiinnitin huomiota lähinnä kohtaan, jossa viinintekijä kertoi halunneensa kokeilla ranskalaistyylisen viinin tekemistä. Tässä hän oli onnistunutkin: noin 500 jenin yksinkertaisesta pöytäviinistä löytyi suureksi yllätyksekseni jopa etäisesti roussannea ja valkoisia châteauneuf-du-papeja muistuttavia, hieman kehittyneitä aromeita. Olin vaikuttunut.

Ostin samaa viiniä puolisen vuotta sitten ainoastaan huomatakseni, että kokemani oli ollut harhaa. Tämä japanilainen viini valmistetaan Japanissa Chilestä tuoduista rypäleistä, ja minun maistamani pullo oli epäilyksettä jonkin virheen vuoksi alkanut kehittyä suuntaan, johon sen ei olisi pitänyt kehittyä. Suureksi onneksi se oli eduksi viinille, mutta se siitä kokemuksesta noin muuten.

Tämän ensikosketuksen jälkeen olen kuitenkin usein vilkuillut Japanissa tuotettuja viinejä paikallisissa alkoholiliikkeissä. Oletettu "japanilainen maku" käy ilmi jo etiketeistä: valtaosa valkoviineistä on puolimakeita, punaviinit taas ovat väistämättä kevyemmästä ja pehmeämmästä päästä. Olenkin kuullut useasti, että nomiyasui, "helposti juotava", on se ominaisuus, jota monet etupäässä viiniltään etsivät.Tätä linjaa tuntuvatkin edustavan varsinkin Tamban ja Mercianin viinitalot, joista jälkimmäinen on ainakin edustuksestaan kauppojen hyllyillä päätellen onnistunut lyömään itsensä hyvään markkinarakoon. En oikein keksi näistä viineistä pahaa sanottavaa, sillä vaikka niissä ei ole mitään erityistä, ne ovat yleensä ihan hyvin tehtyjä. Mutta laatuunsa nähden ne maksavat poikkeuksetta liikaa, ja osa on selvästi makeutettu keinotekoisesti (eli makeuden aiheuttava sinänsä luonnollinen sokeri on peräisin muualtakin kuin vain viiniin käytetyistä rypäleistä itsestään).

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Japanissa tehtäisi myös hyvää viiniä, alkuperäänsä ilmentäviä todellisia helmiä.

Ensimmäisen todellinen elämykseni japanilaisten viinien parissa koin korkatessani Sapporo Beer -yhtiön(!) omistaman Grande Polaire -viinitalon 2008 kōshūn. Kōshū on enimmäkseen Yamanashissa viljelty, Japanille ominainen valkoviinirypälelajike, josta saa hieman Alsacen pinot gris’tä muistuttavaa pirteän hapokasta, sitruksista ja kukkaisen hedelmäistä viiniä. Myös Grande Polaire on Yamanashin tuotantoa. Poikkeuksellista kyseisessä viinissä on se, että se on käynyt tammitynnyrissä, mitä monet kōshūt eivät ole tehneet.

Ikävuodet ja tammi olivat hieman painaneet alas kōshūn luontaista hapokkuutta. Vastapainoksi niille oli tarjota syvää, pyöreää hedelmäisyyttä, miellyttävää vivahdusta vaniljaan ja erinomaista, tasapainoista rakennetta. Olin vaikuttunut.

Kun maistatin kyseistä viiniä viinimyymälän kollegoillani ja asetin sivuun myös Grace Winen Akenon viinitilan Cabernet Sauvignon–Merlot–Muscat Bailey A -blendin (Muscat Bailey A on Japanille ominainen punainen rypälelajike, jota ei tosin kannata sekoittaa Muscatiin), sain kollegojeni voimakkaista etukäteisepäilyistä huolimatta varovaisen tai jopa suoran positiivisia arvioita.

En ollut väärässä: Japani jos jokin edustaa viininvalmistuksen uutta maailmaa, mutta sen viinit tuovat vahvemmin mieleen vanhan maailman. Itseäni kokeneemmat kollegani sanoivat, että olisivat sokossa veikanneet Grace Winen punaista Itävallan tuotannoksi. Viime syksynä taas maistoin NHK:n tsunami-dokumentin kuvausten yhteydessä Hayachine-vuoren rinteillä tuotettua rieslingiä, joka muistutti aivan Moselin laadukkaita perusviinejä. En muista kyseisen viinin vuosikertaa, mutta kullankeltainen väri viittasi jo hieman kypsyneeseen rieslingiin. Hayachine-vuoren rinteiltä oli tarttunut mukaan pirteät mutta tasapainoiset hapot, pehmeän kypsää hunajaisuutta ja vivahdus mineraalisuutta. Mitä muuta perus-hyvältä rieslingiltä kaipaisi?

Näiden kokemusten jälkeen uskoni japanilaisiin viineihin on vain voimistunut, mistä on kiittäminen kunnianhimoisia viinituottajia. En siis varsinaisesti ihmettele, että Japanissa toimii Nihon wain wo ai suru kai (日本ワインを愛する会, Japanin viinejä rakastavien yhdistys) -niminen järjestö. Viiniaiheinen Kami no shizuku (神の雫, todella vaikea kääntää fiksusti, mutta periaatteessa tarkoittaa "Jumalan pisaroita") -niminen manga ja draamasarja taas ovat onnistuneet jossain, missä harva onnistuu: ne tekevät viininmaistelusta jännittävää, kiinnostavaa ja ennen kaikkea helposti lähestyttävää, mikä on aika kunnioitettava saavutus. Ei siis ihme, että Kami no shizuku on saanut alkamaan monta uutta viiniharrastusta – ja että jopa Decanter listasi mangan tekijät Yūko ja Shin Kobayashin vuonna 2009 viinimaailman vaikutusvaltaisimpien edustajien sijalle 50. Manga tosin keskittyy lähinnä vanhan maailman viiineihin.

Japanilaiset viinitalot taas ansaitsevat hatunnoston siitä, että ne jaksavat jatkaa valitsemallaan tiellä. Useimmat viiniharrastajat Japanissa ovat keskittyneet eurooppalaisiin viineihin, "japanilaista makua" mukailemattomat viinit eivät välttämättä tavoita ei-harrastajia, ja vienti ulkomaille on äärimmäisen vähäistä. Tämänkaltaisissa olosuhteissa voi olla hankalaa yrittää tehdä samanaikaisesti sekä laadukasta että taloudellisesti kannattavaa viiniä.

Tästä huolimatta monet jaksavat tehdä parhaansa hyvän viinin valmistamiseksi. Suntory-omisteinen Tomi no okan viinitalo sai ensimmäisen palkinnon varsin arvostetussa Bordeaux’n Challenge International du Vin -kilpailussa vuonna 2003 lippulaivapunaviinistään Tomi (登美) 1997, mikä tietysti myös merkitsi uutta virstanpylvästä Japanin viineille. Tomi no oka on myös onnistunut tekemään Japanin ensimmäiset jälkiruokaviinit jalohomeen tartuttamista rypäleistä.

Olen itse lähdössä tutustumaan kyseisen viinitilaan ensi viikolla, joten otin ennakkoläksykseni Tomi no okan Japan Premium -brändin kōshūn 2011. Ero Grande Polaireen oli selvä, sillä tämänkertaisessa todella oli kyse perinteisemmästä, pinot gris’tä muistuttavasta pirteän hapokkaasta kōshūsta. Viini oli varsin laadukas, ja sen kaikki peruselementit olivat kohdallaan. Mitään aivan mullistavaa tässä kōshūssa ei silti ollut. Japan Premium -viinit eivät kuitenkaan ole vain yhden tarhan tuotteita, vaan rypäleitä on kerätty tässä tapauksessa myös muilta Yamanashin tarhoilta, joten odotankin mielenkiinnolla ensi viikkoa ja mahdollisuutta päästä maistamaan rinnakkain tätä sinänsä laadukasta viiniä Tomi no oka -sarjan (yhden viinitarhan) kōshūn kanssa.

Punaviineissään Tomi no oka on kaikesta päätellen hakeutunut Bordeaux-klassikoiden suuntaan, mutta kuuleman mukaan Hokkaidōlla on alettu valmistaa oletettavasti hankalista ilmasto-olosuhteista huolimatta varsin uskottavaa pinot noiria. En ole itse vielä päässyt Hokkaidōn pinot'ta maistamaan, mutta toivottavasti tämä aukko sivistyksessäni tulee korjaantumaan pian.

"Aukko sivistyksessä", huomaan kirjoittaneeni. Ja, ennen kuin tajusinkaan, olin aidosti kiinnostunut japanilaisista viineistä.

Joten, hyvät viininharrastajat! Heittäkää nurkkaan ne turhat ennakkoluulonne ja tutustukaa oikeasti siihen harrastamaanne asiaan – myös (tai ehkäpä erityisesti) niissä maissa, joissa ette odota viiniltänne liikoja. Tällä tapaa löytyvät aina suurimmat elämykset. Ja jos vain etsii, Japanissa näitä elämyksiä tuntuu riittävän.

Kuvat pulloista ovat tietysti itse ottamiani, mutta muut valokuvat ovat Tomi no okan viinitilan japanilaisilta kotisivuilta. Kuva Kami no shizukusta puolestaan on kyseisen mangan mainoskuva.

Todelliset hyvästit Kiotolle

Kun saavuin aamukuudelta Shinjukun asemalle ja yhtäkkiä ympärilläni oli paljon ihmisiä eikä horisontissa siintänyt vuoria, oloni tuntui hetken aikaa oudolta. Kolmessa viikossa olin kuitenkin tottunut Tokioon täysin. Ehdin jo miettiä, oliko Kiotossa viimeisinä päivinä kokemani tunne jonkinlaisesta kodista sittenkin vain harhaa.

 

Nyt olen iloinen, että tulin vielä käyneeksi Kiotossa – nopeasti ja käytännössä pakosta – vielä viimeisen kerran.

Kun saavuin kolmen viikon jälkeen aamukuudelta Kioton asemalle ja edessäni kohosivat auringon ensisäteiden kultaamat vuoret, muistin taas kaiken sen, mikä Kiotossa on hyvää. En voinut olla hymähtämättä ajatukselle siitä, että alun perin oudoksuin Kiotossa nimenomaan uutta maisemaa ja ihmisten vähyyttä. Todellisuudessahan Tokio on Japanissa suoranainen kummajainen vuorien puutteensa vuoksi.

Tiesin odottaa, että Robinsin asuntolan postilaatikossa olisi vielä minulle kuuluvaa postia. Samalla katsoin, mitä kuului pihaan istuttamalleni palmulle. Se oli revitty pois. Käänsin selkäni ja jätin taakseni tämän yhtiön ikuisiksi ajoiksi. Samalla koko Kioton yltä poistui varjo, jonka olin koko siellä oloni aikana tuntenut.

Kamo-joen haikarat näyttivät yhtä kauniilta ja ylhäisiltä kuin aina. Ne myös suhtautuivat minuun aivan yhtä säikysti kuin ennenkin. Mutta jollain tapaa nekin tuntuivat ihailevan joen penkalla kukkivia luumupuita. Vielä kolme viikkoa aiemmin Kioton ilma oli purevan kylmää. Nyt kaikki oli kuitenkin muuttunut. Vuoret vaalivat kaupunkiin laskeutunutta lämmintä kevätilmaa. Kitano tenmangū -pyhäkön luumupuutarhan kukat olivat varma osoitus siitä, että kevät on Japanissa alkanut.

Kiotossa on kuitenkin myös upeiden temppeleiden, kauniiden luonnonilmiöiden ja lumoavan Kamo-joen ohella toinen puoli. Tämä puoli on jotain, mihin turistit eivät luultavasti törmää, mutta josta Japanin-tutkimuksen professorikin minua varoitti.

Kiotossa on kiotolaisia, jotka ovat sitä mieltä, että Kioto kuuluu kiotolaisille ja ulkopuoliset, jotka yrittävät kaupungissa asua ovat aina ulkopuolisia, joukkoon kuulumattomia. Samat ennakkoluulot kohdistuvat niin ulkomaalaisiin kuin ulkopaikkakuntalaisiin japanilaisiinkin. Ilmiön perua lienevät myös ne kiotolaiset ravintolat, jotka eivät hyväksy asiakkaikseen ensikertalaisia ilman varmasti luotetun kanta-asiakkaan suositusta. Minä olin sikäli etuoikeutettu, että pääsin tällaisiin ravintoloihin suosituksella peräti kahdesti. Soisin samat kokemukset mielelläni muillekin.

 

Pääkaupungit ovat usein soimattuja ihmisten kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, mutta todellisuudessa ne yleensä toivottavat tervetulleeksi kenet vain. Tämä koskee myös Tokiota, jossa minuun on suhtauduttu aina korkeintaan terveellä uteliaisuudella, usein yhtenä ihmisenä muiden joukossa poikkeavasta kotimaasta ja ulkonäöstä huolimatta – ja aina lämmöllä.

Näiden kahden kaupungin vertaaminen toisiinsa tuntuu tietysti sikäli turhalta, että pidän valtavasti kummastakin. Tokio on moderni metropoli, jossa voi kokea monia ainutlaatuisia asioita – paljon ainutlaatuisempia kuin vain Shibuyan ihmisvilinän ja valomeret, joita jotkut väittävät kaupungin ainoaksi erikoisuudeksi. Kioton temppeleissä, vanhoissa rakennuksissa, Kamo-joessa ja vuorissa taas on jotain hyvin ikiaikaista ja mieltä rauhoittavaa, joka luo uskoa myös ajan jatkuvuuteen. Kumpikin kaupunki edustaa samaa maata ja samaa kulttuuria, mutta ne näyttävät Japanista kaksi erilaista puolta. Kumpikin puoli on todella tutustumisen arvoinen.

Vaikka en enää ikinä asuisi Kiotossa, matkustajana tulen toivottavasti käymään siellä vielä monia, monia kertoja. Olen tyytyväinen, että sain heittää Kiotolle vielä kunnolliset hyvästit. Toistaiseksi.

Keltainen hiekka eli saasteita Kiinasta

Maa järisi pitkästä aikaa Tokiossa muutama päivä sitten. Jollain tapaa se tuntui jopa helpottavalta, koska monen viikon tauko saattaa ennakoida suurta maanjäristystä. Toisin kuin suhteellisen vakaalla Kansain alueella (Kiotossa maa ei järissyt kertaakaan siellä oloni aikana), Kantōssa pikkujäristykset kuuluvat arkipäivään siinä missä vuoriset maisemat muualle Japaniin.

Maanjäristykset ovatkin se luonnonilmiö, josta ulkomaalaiset ovat yleensä hyvin tietoisia Japaniin tullessaan. Tästä syystä viime syksynä lähestyvä taifuuni kuulosti jo huomattavasti vaarallisemmalta, joskaan viimesyksyinen ei vuorten ympäröimässä Kiotossa tuntunut juuri miltään.

Nyt pääsin kuitenkin kokemaan sen eksoottisimman ilmiön, nimittäin voimakkaan tuulen mukanaan tuoman, kaikkialle tunkevan keltaisen pölyn ja hiekan. Ja tämä hiekka ei suinkaan ole japanilaista alkuperää, vaan saapuu tuulen mukana Kiinasta ja Mongolian aavikolta.

Viime viikolla ajattelimme käydä katsomassa Nipporin auringossa lekottelevia kissoja. Ilma oli mitä aurinkoisin, ja Kōenjin kattona levittäytyi kirkkaansininen taivas.

Tokio on kuitenkin aika laaja. Ja sitä säätiedotusta olisi kannattanut katsoa ennen lähtöä.

Kaikki vaikutti olevan hyvin vielä Nipporin asemalla, mitä nyt taivas oli hieman heikomman sininen kuin Koenjissa. Mitä lähemmäksi oletettua kissojen oleskelupaikkaa lähestyimme, sitä keltaisemmaksi taivas alkoi muuttua. Samalla tuuli voimistui hetkessä nopeuteen, joka ei tuntunut aivan normaalilta.

Mutta voimakkaaseen tuuleen olen kyllä tottunut. Epänormaalimmalta näytti kirkkaankeltaisena hohtava horisontti.

Tässä olevat kaksi kuvaa on otettu kymmenen minuutin sisällä. Ensimmäisessä kuvassa olimme matkalla Nipporin juna-asemalta katsomaan Nipporin kissoja. Toisessa kuvassa olimme matkalla Nipporin juna-asemalle, pakoon outoa silmiin ja keuhkoihin asti tunkeutuvaa pölyä ja hiuksia riepottelevaa tuulta. Sekä niihin liittyvää, jollain tapaa äärimmäisen saasteiselta tuntuvaa tihkuvettä.

Saasteinen tuntu ei ollut mitenkään harhaa. Kun samana päivänä pitämämme vaatteet pyörivät pyykkikoneessa ja kuivattelin itseäni suihkun jälkeen toivoen, etten enää löytäisi mistään hiekanmurustakaan, perehdyin ilmiöön vähän tarkemmin. "Aasian pöly", kuten ilmiötä nähtävästi virallisesti kutsutaan (japanin kielen sana on 黄砂, kōsa eli keltainen hiekka), kantaa mukanaan muun muassa raskasmetalleja ja ihmiselle melkoisen haitallisia bakteereja.

Ei liene vaikeaa arvata, että aivan samoin kuin tuulien Suomeen kuljettaman Venäjän metsäpalojen savut nostattavat kärkkäitä sanoja itänaapuria kohtaan, täällä kaikki eivät suhtaudu länsinaapuriin tämänkaltaisen ilmiön keskellä pelkällä myötätunnolla. Edellä kuvattua erityisen hankalaa päivää lukuun ottamatta huomattavasti hiekkaa enemmän täällä oloa on kuitenkin häirinnyt sugi-puun (suomeksi, no, sugipuu) siitepöly ja sen tuomat allergiareaktiot.

Siitä huolimatta on pakko sanoa, että jollain tapaa kasvien siitepöly tuntuu huomattavasti luonnollisemmalta kuin bakteeripitoinen ja raskasmetalleja sisältävä aavikkohiekka. Tämän ajatuksen yritän pitää mielessäni myös Suomeen palattuani niinäkin hetkinä, kun kevät on rinnan sijaan vallannut punaisina kutittavat, vettä vuotavat silmät eikä nenä haista mitään.

Katsotaan tuleeko mieleeni tuolloin ikävöidä järisevää maata tai taifuuneja.