Muutama ajatus japanilaisista viineistä

Ensimmäinen kokemukseni japanilaisesta viinistä oli toissavuonna maistamani Kikkomanin edullinen, valkoinen pöytäviini. En keskittynyt pahemmin etiketin selosteeseen, vaan kiinnitin huomiota lähinnä kohtaan, jossa viinintekijä kertoi halunneensa kokeilla ranskalaistyylisen viinin tekemistä. Tässä hän oli onnistunutkin: noin 500 jenin yksinkertaisesta pöytäviinistä löytyi suureksi yllätyksekseni jopa etäisesti roussannea ja valkoisia châteauneuf-du-papeja muistuttavia, hieman kehittyneitä aromeita. Olin vaikuttunut.

Ostin samaa viiniä puolisen vuotta sitten ainoastaan huomatakseni, että kokemani oli ollut harhaa. Tämä japanilainen viini valmistetaan Japanissa Chilestä tuoduista rypäleistä, ja minun maistamani pullo oli epäilyksettä jonkin virheen vuoksi alkanut kehittyä suuntaan, johon sen ei olisi pitänyt kehittyä. Suureksi onneksi se oli eduksi viinille, mutta se siitä kokemuksesta noin muuten.

Tämän ensikosketuksen jälkeen olen kuitenkin usein vilkuillut Japanissa tuotettuja viinejä paikallisissa alkoholiliikkeissä. Oletettu "japanilainen maku" käy ilmi jo etiketeistä: valtaosa valkoviineistä on puolimakeita, punaviinit taas ovat väistämättä kevyemmästä ja pehmeämmästä päästä. Olenkin kuullut useasti, että nomiyasui, "helposti juotava", on se ominaisuus, jota monet etupäässä viiniltään etsivät.Tätä linjaa tuntuvatkin edustavan varsinkin Tamban ja Mercianin viinitalot, joista jälkimmäinen on ainakin edustuksestaan kauppojen hyllyillä päätellen onnistunut lyömään itsensä hyvään markkinarakoon. En oikein keksi näistä viineistä pahaa sanottavaa, sillä vaikka niissä ei ole mitään erityistä, ne ovat yleensä ihan hyvin tehtyjä. Mutta laatuunsa nähden ne maksavat poikkeuksetta liikaa, ja osa on selvästi makeutettu keinotekoisesti (eli makeuden aiheuttava sinänsä luonnollinen sokeri on peräisin muualtakin kuin vain viiniin käytetyistä rypäleistä itsestään).

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Japanissa tehtäisi myös hyvää viiniä, alkuperäänsä ilmentäviä todellisia helmiä.

Ensimmäisen todellinen elämykseni japanilaisten viinien parissa koin korkatessani Sapporo Beer -yhtiön(!) omistaman Grande Polaire -viinitalon 2008 kōshūn. Kōshū on enimmäkseen Yamanashissa viljelty, Japanille ominainen valkoviinirypälelajike, josta saa hieman Alsacen pinot gris’tä muistuttavaa pirteän hapokasta, sitruksista ja kukkaisen hedelmäistä viiniä. Myös Grande Polaire on Yamanashin tuotantoa. Poikkeuksellista kyseisessä viinissä on se, että se on käynyt tammitynnyrissä, mitä monet kōshūt eivät ole tehneet.

Ikävuodet ja tammi olivat hieman painaneet alas kōshūn luontaista hapokkuutta. Vastapainoksi niille oli tarjota syvää, pyöreää hedelmäisyyttä, miellyttävää vivahdusta vaniljaan ja erinomaista, tasapainoista rakennetta. Olin vaikuttunut.

Kun maistatin kyseistä viiniä viinimyymälän kollegoillani ja asetin sivuun myös Grace Winen Akenon viinitilan Cabernet Sauvignon–Merlot–Muscat Bailey A -blendin (Muscat Bailey A on Japanille ominainen punainen rypälelajike, jota ei tosin kannata sekoittaa Muscatiin), sain kollegojeni voimakkaista etukäteisepäilyistä huolimatta varovaisen tai jopa suoran positiivisia arvioita.

En ollut väärässä: Japani jos jokin edustaa viininvalmistuksen uutta maailmaa, mutta sen viinit tuovat vahvemmin mieleen vanhan maailman. Itseäni kokeneemmat kollegani sanoivat, että olisivat sokossa veikanneet Grace Winen punaista Itävallan tuotannoksi. Viime syksynä taas maistoin NHK:n tsunami-dokumentin kuvausten yhteydessä Hayachine-vuoren rinteillä tuotettua rieslingiä, joka muistutti aivan Moselin laadukkaita perusviinejä. En muista kyseisen viinin vuosikertaa, mutta kullankeltainen väri viittasi jo hieman kypsyneeseen rieslingiin. Hayachine-vuoren rinteiltä oli tarttunut mukaan pirteät mutta tasapainoiset hapot, pehmeän kypsää hunajaisuutta ja vivahdus mineraalisuutta. Mitä muuta perus-hyvältä rieslingiltä kaipaisi?

Näiden kokemusten jälkeen uskoni japanilaisiin viineihin on vain voimistunut, mistä on kiittäminen kunnianhimoisia viinituottajia. En siis varsinaisesti ihmettele, että Japanissa toimii Nihon wain wo ai suru kai (日本ワインを愛する会, Japanin viinejä rakastavien yhdistys) -niminen järjestö. Viiniaiheinen Kami no shizuku (神の雫, todella vaikea kääntää fiksusti, mutta periaatteessa tarkoittaa "Jumalan pisaroita") -niminen manga ja draamasarja taas ovat onnistuneet jossain, missä harva onnistuu: ne tekevät viininmaistelusta jännittävää, kiinnostavaa ja ennen kaikkea helposti lähestyttävää, mikä on aika kunnioitettava saavutus. Ei siis ihme, että Kami no shizuku on saanut alkamaan monta uutta viiniharrastusta – ja että jopa Decanter listasi mangan tekijät Yūko ja Shin Kobayashin vuonna 2009 viinimaailman vaikutusvaltaisimpien edustajien sijalle 50. Manga tosin keskittyy lähinnä vanhan maailman viiineihin.

Japanilaiset viinitalot taas ansaitsevat hatunnoston siitä, että ne jaksavat jatkaa valitsemallaan tiellä. Useimmat viiniharrastajat Japanissa ovat keskittyneet eurooppalaisiin viineihin, "japanilaista makua" mukailemattomat viinit eivät välttämättä tavoita ei-harrastajia, ja vienti ulkomaille on äärimmäisen vähäistä. Tämänkaltaisissa olosuhteissa voi olla hankalaa yrittää tehdä samanaikaisesti sekä laadukasta että taloudellisesti kannattavaa viiniä.

Tästä huolimatta monet jaksavat tehdä parhaansa hyvän viinin valmistamiseksi. Suntory-omisteinen Tomi no okan viinitalo sai ensimmäisen palkinnon varsin arvostetussa Bordeaux’n Challenge International du Vin -kilpailussa vuonna 2003 lippulaivapunaviinistään Tomi (登美) 1997, mikä tietysti myös merkitsi uutta virstanpylvästä Japanin viineille. Tomi no oka on myös onnistunut tekemään Japanin ensimmäiset jälkiruokaviinit jalohomeen tartuttamista rypäleistä.

Olen itse lähdössä tutustumaan kyseisen viinitilaan ensi viikolla, joten otin ennakkoläksykseni Tomi no okan Japan Premium -brändin kōshūn 2011. Ero Grande Polaireen oli selvä, sillä tämänkertaisessa todella oli kyse perinteisemmästä, pinot gris’tä muistuttavasta pirteän hapokkaasta kōshūsta. Viini oli varsin laadukas, ja sen kaikki peruselementit olivat kohdallaan. Mitään aivan mullistavaa tässä kōshūssa ei silti ollut. Japan Premium -viinit eivät kuitenkaan ole vain yhden tarhan tuotteita, vaan rypäleitä on kerätty tässä tapauksessa myös muilta Yamanashin tarhoilta, joten odotankin mielenkiinnolla ensi viikkoa ja mahdollisuutta päästä maistamaan rinnakkain tätä sinänsä laadukasta viiniä Tomi no oka -sarjan (yhden viinitarhan) kōshūn kanssa.

Punaviineissään Tomi no oka on kaikesta päätellen hakeutunut Bordeaux-klassikoiden suuntaan, mutta kuuleman mukaan Hokkaidōlla on alettu valmistaa oletettavasti hankalista ilmasto-olosuhteista huolimatta varsin uskottavaa pinot noiria. En ole itse vielä päässyt Hokkaidōn pinot'ta maistamaan, mutta toivottavasti tämä aukko sivistyksessäni tulee korjaantumaan pian.

"Aukko sivistyksessä", huomaan kirjoittaneeni. Ja, ennen kuin tajusinkaan, olin aidosti kiinnostunut japanilaisista viineistä.

Joten, hyvät viininharrastajat! Heittäkää nurkkaan ne turhat ennakkoluulonne ja tutustukaa oikeasti siihen harrastamaanne asiaan – myös (tai ehkäpä erityisesti) niissä maissa, joissa ette odota viiniltänne liikoja. Tällä tapaa löytyvät aina suurimmat elämykset. Ja jos vain etsii, Japanissa näitä elämyksiä tuntuu riittävän.

Kuvat pulloista ovat tietysti itse ottamiani, mutta muut valokuvat ovat Tomi no okan viinitilan japanilaisilta kotisivuilta. Kuva Kami no shizukusta puolestaan on kyseisen mangan mainoskuva.