Kōenji #2 / Öistä ja kissoista

Tokion Suginami-kussa, hieman Shinjukusta länteen, sijaitsee todellinen helmi, jota matkaoppaat eivät mainitse sanallakaan. Jotkut tuntevat paikan lukuisista käytettyjen vaatteiden liikkeistään, toiset pikkubaareistaan ja -izakayoistaan. Joillekin se on ennen kaikkea yksi Haruki Murakamin 1Q84-romaanisarjan tapahtumapaikka.

Kyse on Kōenjista, joka kyllä onkin tätä kaikkea. Mutta se on myös paljon, paljon enemmän. Minulle se esimerkiksi on paikka, jota ensisijaisesti pidän kotinani Japanissa.

Päällepäin Kōenji ei ehkä tee välittömästi mitenkään poikkeuksellisen suurta vaikutusta. Se saattaa tuntua vain yhdeltä alueelta täynnä kapeita ostoskatuja ja pieniä ravintoloita.

Jos paikkaan kuitenkin kerran astuu oikeasti sisään, sieltä voi olla vaikea lähteä enää pois.

Heti asemalta levittäytyy lukuisia kävelykatuja loputtomine mahdollisuuksineen löytää jotain kiinnostavaa. Pienten käytettyjen vaatteiden liikkeet, sadan jenin kaupat, alkoholipuodit, kauneussalongit, pelihallit, karaokeluolat, pikkubaarit ja ravintolat ovat ryhmittyneet kapeille kujille vieri vieren kirkkaan auringon tai katulyhtyjen pehmeän valon alle.

Pelkästään Kōenjin pääkatuja kävellessään huomaa joka kerta jonkin liikkeen tai pienen ravintolan, jonka olemassaoloa ei ole aiemmin tajunnut. Esimerkiksi juuri kun viime kirjoituksessani pääsin haukkumaan Japanin pizzatarjontaa, satuin tällä viikolla löytämään Kōenjista parhaat Japanissa syömäni pizzat – jotka sitä paitsi ovat edullisia. Tokion ensimmäinen okinawalainen ravintola sijaitsee Kōenjin katukuilussa, joka on niin kapea, että siihen mahtuu hädin tuskin kaksi ihmistä vierekkäin. Silti ravintola täyttyy asiakkaista ilta toisensa jälkeen.

Parasta Kōenjissa ovatkin kaikki ne elämykset, jotka voi löytää parhaiten juuri silloin, kun niitä ei etsi.

Minulle Kōenjin olemus tiivistyy ennen kaikkea sen pienissä ravintoloissa ja izakayoissa viettämissäni hetkissä. Ihmiset Kōenjissa ovat ystävällisiä missä tahansa ja mihin aikaan päivästä tahansa. Baareissa ja pikkuravintoloissa ollaan aidosti kiinnostuneita sisääntulijasta, oli tämä ulkomaalainen tai japanilainen. Minulle Kōenji oli aikoinaan paras mahdollinen käytännön japanin kielen harjoituspaikka, jota olisin voinut kuvitella.

Tarjoaa Kōenji tosin paljon kiinnostavaa ravintoloiden ulkopuolellakin. Päiväsaikaan sen kadut hohtavat lukuisissa eri väreissä. Liikkeiden eteen on asetettu näytille uusimpia vaatemalleja, kenkärivejä tai kukka-asetelmia.  Kōenji on täynnä mainioita käytettyjen vaatteiden liikkeitä ja kauniita, tunnelmallisia ja omaperäisiä kahviloita.

Pimeän saavuttua katulyhdyt ja neonvalot syttyvät räiskyviin väreihin, ja ravintoloiden sisäänheittäjät purkautuvat kaduille. Keskikokoiset ja suuret izakayat sisältävät houkuttelevia tarjouksia, karaokepaikat yrittävät mainostaa hauskoilla hetkillä ja laajoilla kappalevalikoimillaan. Aseman läheisen vihannes- ja lihakaupan myyjämiehet huutelevat asiakkaita edullisille ostoksille tavalla, joka tuo minun mieleeni nō-teatterin lyömäsoitinryhmän kakegoe-huudot. Mitä lähempänä sulkemisaika on, sitä kovaäänisemmäksi huudot muuttuvat.

Suomalaisen kannattaa varautua siihen, että Kōenjin baarinpitäjät osaavat sanoa suomeksi kippis. Tästä kiitos kuuluu Nekotalolle (neko tarkoittaa kissaa), Asagayan ja Kōenjin asemien välissä sijaitsevalle edulliselle ja kaikin puolin todella mainiolle majoituspaikalle. Suomalaiset ovat oletettavasti Nekotalon perustamisesta lähtien kolunneet ahkerasti Kōenjin baareja, mistä syystä lähes jokaisella baarimikolla on jokin muisto suomalaisista.

Kōenji on muuten oikeastikin täynnä kissoja.

Päivisin kissat pakenevat minua tai näyttävät ja kuulostavat siltä, että toivoisivat minun painuvan mahdollisimman syvälle maan rakoon. Öisin asiat ovat kuitenkin toisin. Hämärien öiden maailma on ehkä katoavainen ja epätodellinen, mutta niinä hetkinä, kun katseeni kohtaa kissojen kanssa, meidän välillämme valitsee syvä, hyväksyvä yhteisymmärrys. Kun aamu valkenee, tämä tunne on yhtä kaukainen kuin maailma Kōenjin ulkopuolella.

Itse asiassa Kōenjeja on ehkä olemassa todellisuudessa kaksi, ja tämän todistaa yksi aivan erityinen paikka. Tämä paikka on Kōenjin asemasta länteen avautuva junaradanmyötäinen tunneli. Käytävä on nähnyt olemassaolonsa aikana todennäköisesti loputtomasti ystävyyssuhteiden syntymisiä, särkymisiä, uusien ideoiden keksimistä ja vanhojen unohtamista tuopin pohjalle, josta ne ovat hävinneet tiskivaahdon mukana viemäriin. Tunnelissa nimittäin toinen toistaan kiinnostavammat ja hämäräperäisemmän näköiset pikkubaarit ja -ravintolat seuraavat toisiaan. Baareissa ja izakayoissa on valinnan varaa: juuri oikea paikka löytyy esimerkiksi italialaista ruokaa rokkibaarissa kaipaavalle kuin mustavalkovalokuvataiteesta innostuneellekin. Useat ravintolat ovat vain baaritiskin kokoisia.

Mutta kun päiväsaikaan koulupukuisten lukiolaisten virrat kulkevat tunnelin läpi ja sen antikvariaatit myyvät todellisia harvinaisuuksia, yöllistä maailmaa on vaikea uskoa todeksi. Tätä kaavaa pyrkii rikkomaan ainoastaan jo aiemmin mainitsemani ABURI, jossa myöhäinen yö näyttäisi muuttuvat usein myöhäiseksi aamuksi. Paikasta kuuluu usein äänekästä naurunremakkaa vielä kymmeneltä aamullakin.

Voi olla, että ABURIssa on myös se maailma, jonka kissat hyväksyvät paremmin. Minusta tosin niiden osoittama kritiikki päiväsaikaan normaalia elämää viettäviä ihmisiä kohtaan on hieman kohtuutonta. Joskin se on tietysti selvä merkki siitä, että Kōenjissa on paljon löydettävää öisin.

Kenen tahansa on helppo tulla toteamaan kaikki edellä kirjoitettu todeksi hyppäämällä Chūō-linjan junaan. Kōenjista itään sijaitseva Nakano ja lännessä odottava Asagaya ovat nekin tutustumisen arvoisia paikkoja, joskaan eivät aivan yhtä ainutlaatuisia kuin Kōenji. Kukaan tuskin voi ikinä väittää tuntevansa paikkaa täysin, mutta siihen ei ole tarvettakaan. Niin kauan kuin olut virtaa pikkubaarien hanoissa ja kissat osoittavat säälimätöntä kritiikkiään ihmiskuntaa kohtaan, Kōenjissa on taatusti paikka, jonka on aina halunnut löytää. Sitä ei vain tajua ennen kuin sen on löytänyt.