Todelliset hyvästit Kiotolle

Kun saavuin aamukuudelta Shinjukun asemalle ja yhtäkkiä ympärilläni oli paljon ihmisiä eikä horisontissa siintänyt vuoria, oloni tuntui hetken aikaa oudolta. Kolmessa viikossa olin kuitenkin tottunut Tokioon täysin. Ehdin jo miettiä, oliko Kiotossa viimeisinä päivinä kokemani tunne jonkinlaisesta kodista sittenkin vain harhaa.

 

Nyt olen iloinen, että tulin vielä käyneeksi Kiotossa – nopeasti ja käytännössä pakosta – vielä viimeisen kerran.

Kun saavuin kolmen viikon jälkeen aamukuudelta Kioton asemalle ja edessäni kohosivat auringon ensisäteiden kultaamat vuoret, muistin taas kaiken sen, mikä Kiotossa on hyvää. En voinut olla hymähtämättä ajatukselle siitä, että alun perin oudoksuin Kiotossa nimenomaan uutta maisemaa ja ihmisten vähyyttä. Todellisuudessahan Tokio on Japanissa suoranainen kummajainen vuorien puutteensa vuoksi.

Tiesin odottaa, että Robinsin asuntolan postilaatikossa olisi vielä minulle kuuluvaa postia. Samalla katsoin, mitä kuului pihaan istuttamalleni palmulle. Se oli revitty pois. Käänsin selkäni ja jätin taakseni tämän yhtiön ikuisiksi ajoiksi. Samalla koko Kioton yltä poistui varjo, jonka olin koko siellä oloni aikana tuntenut.

Kamo-joen haikarat näyttivät yhtä kauniilta ja ylhäisiltä kuin aina. Ne myös suhtautuivat minuun aivan yhtä säikysti kuin ennenkin. Mutta jollain tapaa nekin tuntuivat ihailevan joen penkalla kukkivia luumupuita. Vielä kolme viikkoa aiemmin Kioton ilma oli purevan kylmää. Nyt kaikki oli kuitenkin muuttunut. Vuoret vaalivat kaupunkiin laskeutunutta lämmintä kevätilmaa. Kitano tenmangū -pyhäkön luumupuutarhan kukat olivat varma osoitus siitä, että kevät on Japanissa alkanut.

Kiotossa on kuitenkin myös upeiden temppeleiden, kauniiden luonnonilmiöiden ja lumoavan Kamo-joen ohella toinen puoli. Tämä puoli on jotain, mihin turistit eivät luultavasti törmää, mutta josta Japanin-tutkimuksen professorikin minua varoitti.

Kiotossa on kiotolaisia, jotka ovat sitä mieltä, että Kioto kuuluu kiotolaisille ja ulkopuoliset, jotka yrittävät kaupungissa asua ovat aina ulkopuolisia, joukkoon kuulumattomia. Samat ennakkoluulot kohdistuvat niin ulkomaalaisiin kuin ulkopaikkakuntalaisiin japanilaisiinkin. Ilmiön perua lienevät myös ne kiotolaiset ravintolat, jotka eivät hyväksy asiakkaikseen ensikertalaisia ilman varmasti luotetun kanta-asiakkaan suositusta. Minä olin sikäli etuoikeutettu, että pääsin tällaisiin ravintoloihin suosituksella peräti kahdesti. Soisin samat kokemukset mielelläni muillekin.

 

Pääkaupungit ovat usein soimattuja ihmisten kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, mutta todellisuudessa ne yleensä toivottavat tervetulleeksi kenet vain. Tämä koskee myös Tokiota, jossa minuun on suhtauduttu aina korkeintaan terveellä uteliaisuudella, usein yhtenä ihmisenä muiden joukossa poikkeavasta kotimaasta ja ulkonäöstä huolimatta – ja aina lämmöllä.

Näiden kahden kaupungin vertaaminen toisiinsa tuntuu tietysti sikäli turhalta, että pidän valtavasti kummastakin. Tokio on moderni metropoli, jossa voi kokea monia ainutlaatuisia asioita – paljon ainutlaatuisempia kuin vain Shibuyan ihmisvilinän ja valomeret, joita jotkut väittävät kaupungin ainoaksi erikoisuudeksi. Kioton temppeleissä, vanhoissa rakennuksissa, Kamo-joessa ja vuorissa taas on jotain hyvin ikiaikaista ja mieltä rauhoittavaa, joka luo uskoa myös ajan jatkuvuuteen. Kumpikin kaupunki edustaa samaa maata ja samaa kulttuuria, mutta ne näyttävät Japanista kaksi erilaista puolta. Kumpikin puoli on todella tutustumisen arvoinen.

Vaikka en enää ikinä asuisi Kiotossa, matkustajana tulen toivottavasti käymään siellä vielä monia, monia kertoja. Olen tyytyväinen, että sain heittää Kiotolle vielä kunnolliset hyvästit. Toistaiseksi.