Japanilaisia henkiolentoja Iwatessa

Tōno on erilaisten kansantarujen aarreaitta. Erityisesti vedessä asuva taruolento kappa on otettu kaupungin maskotiksi: jopa poliisikoppi on koristeltu kapan näköiseksi. Kaupungissa on myös lampi, jossa kappoja voi yrittää pyydystää ripustamalla siiman päähän, no, mitäs muutakaan kuin kurkkua, kapan lempiruokaa.

Kapan pyydystäminen ei meiltä onnistunut. Tōnossa elää kuitenkin muitakin henkiolentoja (japaniksi yōkai). Yksi niistä on zashiki warashi (座敷童), hyväntahtoinen mutta kepposteleva lapsikummitus.

Zashiki warashi on yleensä 5-6-vuotias polkkatukkainen poika tai tyttö. Sukupuolta on useimmin vaikea määritellä, mutta ilmeisesti pojat pukeutuvat usein mustaan ja tytöt punaiseen. Zashiki warashit viihtyvät suurissa, vanhoissa japanilaisissa taloissa ja tuovat onnea paikkaan, jossa ne asuvat. Vastaavasti talo joutuu huonon onnen kohtaamaksi, mikäli zashiki warashi lähtee pois. Välillä henkiä saattaa asua talossa useampikin. Zashiki warashit pitävät keppostelusta, erityisesti äänten aiheuttamista huoneissa, joissa kukaan ei ole. Samoin ne saattavat näpistellä ruokia (itse asiassa mikäli niille ei ole ruokaa tarjolla, ne saattavat lähteä pois) sekä aiheuttaa yöllä unettomuutta. Joskus ne leikkivät lasten kanssa, ja joidenkin tarinoiden mukaan ainoastaan lapset voivatkin nähdä ne.

Hayachine furusato gakkōlla (Hayachinen kotiseutukoulu) kuitenkin kohtasin vanhan naisen, joka kertoi nähneensä zashiki warashin.

Eräänä iltana tämä nainen käveli kotiinsa Furusato gakkōn lähettyvillä, kun hän huomasi koulun ikkunassa kahden tytön hahmot. Koska oli jo melko myöhäinen ilta, nainen ihmetteli kovasti näkemäänsä: koulullahan ei enää pitänyt olla edes opettajia, saati sitten oppilaita.

Hän hämmästeli asiaa ääneen kohdatessaan naapurinsa, joka kertoi, että koululla asuu ehkä zashiki warashi -henki. Yöllä nainen ei saanut unta. Hän ei voinut olla ajattelematta näkemäänsä kahta tyttöä. Aamulla hän kertoi asiasta miehelleen, joka tokaisi kokemuksen olevan hölmöä pötypuhetta.

Kaksi viikkoa myöhemmin naista pyydettiin kouluun töihin. Hän ajatteli, että koulussa asuvat tytöt olivat kutsuneet hänet kouluun ilmestymällä ikkunaan. Hän otti työn vastaan ja työskentelee koulussa edelleen. Itse asiassa ottaen huomioon, että tarinoiden mukaan erityisesti koulun vieressä sijaitsevaan Hayachinen (早池峰) pyhäkköön, jossa mekin vierailimme, kaukaa saapuvat matkustajat törmäävät zashiki warasheihin, koko kertomus tuntuu ainoastaan luonnolliselta.

Kuulostaako uskomattomalta tarinoinnilta? Voisin kuvitella monien ajattelevan niin.

Kuitenkin nimenomaan Furusato gakkōssa koin itse kaksi erikoista asiaa, joille en edelleenkään keksi selitystä.

Kun ensimmäisenä päivänä olimme tutustumassa kouluun, ja kaikki muut olivat koulun toisessa päässä minun tutustuessani tarkemmin huoneisiin yksin, päädyin hetkeksi hengille omistettuun huoneeseen. Huoneen nurkassa seisoi tukevasti lasivitriini täynnä erilaisia nukkeja.

Katsoessani vitriiniin yksi zashiki warashi -nukeista alkoi täristä. Se tärisi hetken ja lopetti sitten. Ajattelin tämän johtuvan ehkä siitä, että joku kävelisi käytävällä ja aiheuttaisi siten vitriiniin tärinää, mutta ketään ei tullut. Itse olin huoneessa täysin liikkumatta. Yksikään toinen nukke ei tärissyt, enkä saanut niitä tärisemään huoneessa kävelemällä. Olin hämmentynyt.

Seuraavana päivänä, lasten jo saavuttua koululle, kävelin pitkin koulun pitkää käytävää yhden pojista kanssa kaikkien muiden ollessa jälleen rakennuksen toisessa päädyssä ruokailemassa. Kun olimme juuri kävelemässä koulun musiikkihuoneen ohitse, sisältä kuului voimakas rummun ääni. Lyöntejä oli vain yksi. Koska minä ja tämä poika ihmettelimme asiaa kummatkin, menimme tarkistamaan, kuka lapsista oli musiikkihuoneessa ruokalan sijaan.

Huoneessa ei ollut ketään.

Musiikkihuoneessa ei ollut yhtä ainutta paikkaa, johon olisi voinut piiloutua. Lattialla ei maannut rumpukapulaa tai mitään muutakaan, mikä olisi vaikkapa pöydältä pudotessaan voinut lyödä rummun kalvoa. Sitä paitsi soinut rumpu on sivulta lyötävää mallia, joten en aivan helposti pysty keksimään sitä monimutkaista yhteensattumien sumaa, joka olisi voinut aiheuttaa kuulemamme äänen. Kanssani ollut poika vaikutti vähän säikähtäneeltä.

Jokainen uskoo, mihin haluaa. Iwate on kuitenkin varsin ainutlaatuinen paikka.

Matkalla tsunamirannan lasten kanssa

Viisipäiväinen kuvausmatkamme Iwatessa huipentui viikonloppuun, jonka vietimme kahdentoista tsunamissa kotinsa menettäneen lapsen kanssa.

 
Olimme tietysti käyneet katsomassa viikonlopun oleskelupaikkaamme, Hayachine furusato gakkōta (Hayachinen kotiseutukoulu), jo edellisenä päivänä. Itse koulu pitkine käytävineen ja tatamihuoneineen vastaa kuulemma niin vanhempien kuin nuorempienkin japanilaisten käsitystä siitä, millaisia koulut Japanissa muinoin olivat. Erityisesti kaupunkilaislapsille käynti furusato gakkōssa saattaa muodostua unohtumattomaksi kokemukseksi. Aika harva on esimerkiksi tottunut poimimaan pihalta papuja ja kastanjoita ja metsästä sieniä.

Viikonlopusta oli kuitenkin tarkoitus tehdä unohtumaton kokemus myös näille kahdelletoista lapselle.

Kun ajattelen päällimmäisiä muistojani noilta kahdelta päivältä, mieleeni tulvii lähinnä onnellisia tuokiokuvia: niityllä kaikuva huuliharppujen ja kanteleiden soitto, iloiset askeleet tallaamassa maata aikaisen aamuauringon saadessa kostean niityn lainehtimaan valosta, kaikki lapset, joille oli kunnia-asia saada kantaa kanteletta tai kastella koulun kukkia.

Näitä lapsia katsoessa oli vaikea ajatella sitä kaikkea, mitä he ovat joutuneet viimeisen puolentoista vuoden aikana kokemaan. Ryhmä oli kuin mikä tahansa koululuokka. Vaikka oppilaiden iät vaihtelivatkin seitsemästä yhteentoista, sen sisällä oli tietyt villit pojat, tietyt kiltit tytöt ja kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Viikonlopun aikana Heikki opetti lapsille leikkejä, harmonikan- ja kanteleensoittoa, laulua ja tanssia. Tämä tapahtui tulkin välityksellä, joten sitäkin upeampaa oli huomata, miten Heikki onnistui välittämään asiansa niin kieli- kuin kulttuurirajojenkin yli. Lapset taas suhtautuivat tilanteeseen häkellyttävän luonnollisesti.

Ylipäänsä pelkästä lasten kanssa toimimisesta voisi kirjoittaa sivukaupalla. Lapset todennäköisesti eivät aliarvioineet minua, mutta minä kyllä aliarvioin heidät. Kuvittelin nykyajan lasten olevan universaalisti kyynisiä ja huonosti käyttäytyviä. Vielä mitä.

Oli aivan uskomatonta seurata, kuinka koko ryhmä hiljeni tuijottamaan silmät suurina pehmeästi Heikin käsissä soivaa kanteletta, ja kuinka lannistumattomasti monet halusivat tämän jälkeen oppia soittamaan kanteletta tai huuliharppua. Eräs poika otti kunnia-asiakseen kastella talon kukkia. Toinen halusi minun esittävän Joe Hisaishin Summer-kappaleen pianolla ainakin kymmenen kertaa kuultuaan sen kerran. Kolme nokkelaa tyttöä esitti useita täydellisen hyviä ja todellisia loogisia perusteita sille, miksi juuri minä (kuri kuri atama, "kiharapää") olin päivän show’ssa esittänyt muumia, vaikka asia tietysti oli salaisuus.

Niin, kaikille tosiaan oli alusta asti selvää, että Muumilaakson asukkaat saattaisivat vierailla koululla viikonlopun aikana. Itse Nuuskamuikkusena esiintyvä Heikki oli varannut minulle Muumipeikon roolin. Myös muumi ilahdutti lapsia siinä missä se oli edellisenä päivänä ilahduttanut aikuisia. Vaikka muumi ei ollut alun perin kaikille lapsille tuttu, sen pyöreässä ja pehmeässä hahmossa niin Suomessa kuin Japanissakin on ehkäpä jotakin turvallista, jota on mahdotonta pelätä. Siksi monet hakeutuivat muumin syliin, ja uskaliaammat nykäisivät muumia hännästä.

Muumi ja Nuuskamuikkunen eivät tosin olleet ainoita epätavallisia hahmoja koulussa. Huhujen mukaan koulussa nimittäin asuu myös perinteisessä japanilaisessa tarustossa esiintyviä sinänsä hyväntahtoisia zashiki warashi -lapsihenkiä. Yksi koulua pitävistä tädeistä on myös kuulemma nähnyt tämän kummituksen, minäkin sain sen olemassaolosta oman kokemukseni – mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Lauantain päivänvalon kääntyessä illan pimeydeksi tämä hyväntahtoinen henki alkoikin tuntua lapsista pelottavalta. Lapset halusivat varmistaa, ettei sitä oikeasti ole olemassa ja että se ei varmasti ilmestyisi yöllä. Jotkut olivat jo ehtineet nähdä hahmon ikkunassa, ja varsinkin koulua pitävän tädin kertomus kahdesta hengestä sai monet levottomiksi.

Lapset ovat kuitenkin lapsia missä vain. Kun olimme ajaneet illalliselle ja käyneet samassa paikassa kuumassa kylvyssä (ja yllättäen myös 50-asteisessa saunassa, joka oli lasten mielestä sietämättömän kuuma), tunnelma olikin varsin rauhoittunut ja minua suorastaan aneltiin kertomaan mahdollisimman pelottavia juttuja. Sitä en kuitenkaan tehnyt, sillä tiedän, että jutut saattavat palautua mieleen illan pimeydessä. Illalla kävikin niin, että kun kävimme leirinuotiolla istuttuamme makuulle kattonamme yksi upeimmista näkemistäni tähtitaivaista, lapsia häiritsivät huomattavasti henkiä enemmän metsäluteet, joita furusato gakkōn kaltaiset vanhat rakennukset suorastaan parveilevat.

Sunnuntaina edessämme oli retki Hayachine-vuoren vesiputoukselle, jonka maisemat olivat lumoavia. Reitti vesiputoukselle oli melko pitkä ja vaikeakulkuinen jopa aikuisille. Siitä huolimatta lapset selvisivät matkasta hyvin. Paluumatkalla monet keräsivät maasta tarmokkaasti tammenterhoja, joista jotkin olivat selvästi halutumpia kuin toiset. Se muistutti minua omasta lapsuudestani.

Huolimatta tsunamista nämä lapset olivat kuin lapsia missä tahansa, huolehtivat pienistä asioista, ilahtuivat pienistä asioista. Se tekee pienistä asioista aika suuria.

Heikki totesi heti ensimmäisenä päivänä, että vaikka me aikuiset kasvamme jatkuvasti ihmisinä, lapset kasvavat sekä henkisesti että fyysisesti. Me pääsimme hetken ajaksi seuraamaan vierestä tätä kasvua. Nämä lapset ovat Japanin tulevaisuus, ja heitä katsoessa on helppo uskoa tulevaisuuteen ja toivoon parempien aikojen puolesta..

Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi hyvin. Tōnossa vietetyn viikonlopun aikana nämä lapset saivat kokea jotain hyvin erityistä, jonka he ehkä tulevat muistamaan lopun elämäänsä. Mutta vaikka he ulospäin näyttivät kuinka iloisilta, siinä missä he nyt kantavat sydämessään muistoa tästä viikonlopusta, he tulevat lopun elämäänsä kantamaan sydämessään myös muistoa hirveistä kokemuksista, joita meidän on mahdotonta edes ymmärtää ja joita heidän on mahdotonta unohtaa.

Mekään emme saa unohtaa. Meidän tulee ajatella noita kotinsa menettäneitä perheitä, 330 tuhatta henkeä, jotka nyt asuvat väliaikaisissa majoituksissa oikeiden kotien sijaan. On hyvin vaikea kuvitella, miten he näkevät tulevaisuuden.

Toivoa ja uskoa tulevaisuuteen luovat kuitenkin ennen kaikkea lapset niin omille vanhemmilleen kuin meillekin. Kun ensimmäisenä päivänä keskustelimme vanhempien kanssa, monet heistä esittivät toiveitaan siitä, millaisiksi ihmisiksi he toivoisivat lastensa kasvavan tulevaisuudessa. Näitä lapsia katsoessani minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettei katastrofissa kärsineillä alueillakin olisi lopulta hyvä tulevaisuus. Juuri heissä on niin paljon paljon toivoa, ja kuten Heikin laulussa lauletaan, aina on toivoa siellä, missä on ystävät.

Tästä tulee myös väistämättä mieleeni yksi ryhmän tytöistä.

Vilkkaimmista pojista poiketen tämä tyttö oli hyvin ujo ja hiljainen. Hän puhui hyvin vähän, ei ikinä häirinnyt oppitunteja ja teki aina sitä, mitä lasten kuuluikin tehdä. Hän soitti mielellään huuliharppua ja syventyi myös kanteleeseen. Tämän tytön kanssa oli mukava olla tekemisissä, ja halusin myös olla hänelle mahdollisimman kiltti.

Hänellä oli kuitenkin yksi ongelma: käveleminen oli hänelle vaikeaa. En tiedä mistä tämä johtui, mutta ennen kaikkea se näkyi siinä, ettei hän esimerkiksi pystynyt nousemaan portaita ilman jonkun toisen apua. Niinpä olimme huolissamme siitä, kuinka hän pystyisi nousemaan vuorelle, jonka vesiputoukselle vievä tie kuitenkin on aika vaikeakulkuinen aikuisillekin. Dokumentin ohjaaja Numata ehdotti, että hän kantaisi tyttöä reppuselässä, ja olin tähän valmis itsekin.

Tähän ei kuitenkaan ollut tarvetta. Tyttö käveli aivan uskomattomalla sinnikkyydellä ja tahdolla vesiputoukselle aivan itse. Hän toki tarvitsi apua, mutta ottaen huomioon, että kiipeäminen vaati ponnistuksia meiltä aikuisiltakin, kyse oli aivan uskomattomasta suorituksesta.

En voinut olla ajattelematta, että ehkäpä Tōhokun alueen ihmiset selviävät sillä samalla voimalla ja sisulla, jolla tämä tyttö kykeni nousemaan vuorelle itse. Ja kun hän ei pystynyt siihen itse, joku – luokkatoveri tai aikuinen – tarjosi hänelle kätensä avuksi.

Se on aika tärkeää.

Itse dokumenttisarjan ”TOMORROW – A world beyond 3/11” retkeämme käsittelevä osa esitetään NHK BS-1 ja NHK World -kanavilla joulukuussa 2012. Konkreettinen ja pidempi kuvaus matkastamme on kirjoitettu Tsunamirannan lapset -blogiin. Tässä kirjoituksessa julkaistu kuva leirinuotiolta on Heikki Mäenpään.

Vierailu tsunamin tuhoalueella

Vääntyneet rautaportit. Piano ja flyygeli keskellä nurmea. Talo, josta on elämän äänien sijaan jäljellä pelkät perustukset ja surullisuutta hohkaava puutarhan tuoksu. Kasaan litistynyt koulubussi, joka kuljetti kyydissään lapsia viimeisen kerran 11.3.2011. Kaikki ne kertovat samaa tarinaa.

Dokumentin tuottaja Kubo kysyy minulta ensimmäisenä aamunamme hotellissa, olenko vielä ikinä käynyt tsunamin tuhoalueilla. Kun vastaan kieltävästi, hän on hetken hiljaa ja toteaa sitten, että siitä saattaa muodostua melko vahva kokemus.

Hän oli aivan oikeassa.

Kuvittelin alun perin kirjoittavani tänne ehkäpä kevyitä mietteitäni tai huomioitani dokumentin teosta tai japanilaisessa työympäristössä työskentelystä, mutta haluaisin kääntää huomion johonkin muualle, sinne, minne huomion kääntäminen on aidosti oleellista.

11.10.2012, tasan vuosi ja seitsemän kuukautta maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen, istun autossa matkalla kohti Iwaten prefektuurissa sijaitsevan Kamaishi-kaupungin aivan meren tuntumassa sijaitsevaa Unosumai-aluetta. Mitä lähemmäksi tulemme, sitä enemmän maisemilla alkaa olla murheellisia merkityksiä. Ylväinä sumuun kietoutuneet vuoret vaihtuvat sillaksi, jolle paenneet ihmiset selvisivät hengissä; matalan kukkulan sijaan näemme valtavan kasan kivijätettä, joka on koottu tsunamin jäljiltä asuinkelvottomaksi muuttuneista taloista.

Unosumai (鵜住居) tarkoittaa paikkaa, jossa merimetsot asuvat. Merimetsoja emme nähneet, mutta jotain muuta me kyllä näimme.

Kun astun ulos autosta ja katson varovasti ympärilleni, kaikissa suunnissa on pieniä ja isoja merkkejä siitä, että kaikki ei ole aivan normaalisti. Suljettu juna-asema on täynnä vettä. Keskellä nurmea on piano ja flyygeli. Vieressä seisoo talo, josta voimakas aalto on pyyhkinyt pois puolet. Parkkipaikkamme vieressä piilottelee pienenpieni parakkitalo, jossa joku pitää väliaikaista baaria; ehkäpä siellä vierailevat niiden täällä kulkevien lukuisten rekka-autojen kuljettajat, jotka vastaanottavat ja kuljettavat jälleenrakennukseen tarvittavia materiaaleja.

Joku on nostanut pianon päälle lasisen koriste-esineen, mahdollisesti tuomaan kauneutta ja toivoa tämän muuten varsin murheellisen ja lohduttoman näyn keskelle. Samalla lähistöllä meri siintää horisontissa levollisena ja kauniina. On vaikea kuvitella, että se on joskus pyyhkinyt tästä yli vieden mukanaan paljon.

Kävelemme vaitonaisina pitkin nurmea. Yhtäkkiä meidät ympäröi vieno mutta huumaava mintun tuoksu. Katselemme ympärillemme. Olisiko tässä joskus ollut puutarha? Tarkemmin katsottuna maasta erottuu ympäriltä useampiakin talon perustuksia. Yhteen kohtaan pystyyn on jäänyt kaakeloitu kylpyhuoneen lattia, toisessa kohtaa nurmea seisoo yksinäinen pyykinpesukone, jota kukaan ei enää käytä.

Lähellä on erilaisesta katastrofin jäljiltä hylätystä romusta koostuva kasa, tai oikeammin kukkula. Tarkemmin katsottuna näistä valtavista kasoista voi erottaa esineitä: kastelukannun, autonrenkaan. Kaikki nämä esineet ovat joskus kuuluneet jollekin, joka ei ehkä enää ole tässä maailmassa. Näissä kasoissa konkretisoituu paljon sellaista, jonka sanominen ääneen tuntuu aivan liian surulliselta.

Jatkamme matkaamme koululle, joka edelleen seisoo paikallaan kuin kohtaloaan uhmaten. Pihalla makaa pari kokoon litistynyttä autoa ja koulubussi. Kaiutin, joka on aikanaan kuuluttanut välituntikelloa ja ehkä varoituksen tulevasta tsunamista, roikkuu koulun seinällä pelkkien johtojen varassa. Itse rakennus on tyhjä. Dokumentin ohjaaja kertoo, että ne lapset, jotka pakenivat yhdessä koulutovereidensa kanssa evakuointisuunnitelman mukaisesti, selvisivät hengissä. Kaikki niistä, jotka palasivat kotiin tai olivat kipeinä, eivät selvinneet.

Poistumme alueelta kaupungin keskustaan ja ravintolaan, jossa soivat Webberin musikaalisävelmät. Ne tuntuvat onnellisuudessaan vastenmielisiltä ja luotaantyöntäviltä. Tämän ensireaktion jälkeen kuitenkin tajuan olevani täysin väärässä. Ravintola taustamusiikkeineen edustaa sitä, millaista elämän kuuluisi olla, ja toivon totisesti, että joskus vielä Unosumain alueen asukkaille elämä tulee olemaan sellaista.

Emme kuitenkaan voi sulkea silmiämme lähes tämän ravintolan naapurissa sijaitsevalta väliaikaisasumusten verkostolta, jossa pitkät, persoonattomat talot muodostavat ristikkomaisia kuvioita. Täällä asuu perheitä, jotka menettivät tsunamissa talonsa ja kaiken omaisuutensa. Jotkut menettivät paljon enemmänkin.

Japanin valtio tarjoaa väliaikaisasunnot käyttöön maksutta kahdeksi vuodeksi, minkä jälkeen se alkaa periä niistä vuokraa. Vaikka näissä asunnoissa elää 330 000 ihmistä, halukkaita olisi ollut enemmänkin, mistä syystä asukkaat valittiin arvalla. Näissä taloissa on paljon, jopa yleensä japanilaisiin taloihin kuuluva kylpyhuone, mutta kuten Heikki toteaa, jotain niistä puuttuu. Ne eivät ole varsinainen koti. Jotkut ovat onneksi saaneet mahdollisuuden hankkia asunnon muualta. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä, että nyt lukuisia väliaikaisasumuksia on tyhjänä: prefektuurien hallinnoilla ei ole valtuuksia luovuttaa asuntoja eteenpäin tarvitseville, eivätkä sitä saa tehdä myöskään niiden alkuperäiset asukkaat. Japanin byrokratiassa on toisinaan seikkoja, joita ei voi olla vihaamatta.

Tapaamme väliaikaisasumusten kaksitoista lasta vanhempineen. Japanin yleisradion kamerat pyörivät; sekä lapset, heidän vanhempansa että me olemme jonkin verran jännittyneitä. Näitä ihmisiä katsoessa tunnen meitä erottavan välimatkan. He ovat lähellä, mutta silti kaukana. He ovat joutuneet kokemaan jotain, mitä minä en ikinä pysty ymmärtämään tai edes kuvittelemaan. Siitä huolimatta he ovat täällä, tässä huoneessa meidän kanssamme kuuntelemassa Heikkiä ja hänen soittoaan, ja heillä on toiveita ja toivomuksia, jotka he ovat asettaneet lapsiinsa.

Ennen kaikkea heillä on toivomus tulevaisuudesta, jostain paremmasta.

Yksi ajatus korostuu mielessäni. Arkielämä, oli se miten tylsää tahansa tai oli siinä millaisia tragedioita tahansa, on jotain, jota meidän kaikkien tulisi vaalia suurimpana aarteenamme, jota meillä on. Olen itse kokenut aikoja, jolloin olisin toivonut kaiken vain loppuvan. En enää ikinä voi toivoa mitään sellaista. Kamaishin kaupungissa kohtasin ihmisiä, jotka olivat menettäneet kaiken ja jotka silti jaksoivat jatkaa eteenpäin. Ehkä heillä ei ole vaihtoehtoja, mutta ihailen heitä siitä huolimatta. Mitäköhän minä tekisin vastaavassa tilanteessa?

On asioita, joita mekin voimme tehdä. Hyväntekeväisyyskeräyksiä on edelleen olemassa, ja niitä myös tarvitaan. Tärkeintä on kuitenkin se, että emme unohda, ja että muistamme etteivät nämä ihmiset ole joukko ydinvoimalaonnettomuuden varjoon jääneitä nimettömiä kasvoja puolentoista vuoden takaa. He ovat oikeita, eläviä ihmisiä, joilla on unelmia, tarpeita ja ennen kaikkea halu ja haave päästä vielä joskus elämään normaalia elämää pienine, arkisine myötä- ja vastoinkäymisineen.

Vietin viime viikonlopun kahdentoista kotinsa menettäneen lapsen kanssa. Heistä haluan kirjoittaa seuraavalla kerralla. Heissä on suurin toivonpilkahdus, mitä Kamaishissa voi kuvitella, sillä heissä on Japanin tulevaisuus.

Lähdössä Tōnoon

En oikein tiedä, mitä pakata. Mitä dokumentin kuvauksiin yleensä tarvitaan mukaan? Muutama paita, puvuntakki? Pino oppikirjoja, ainakin junassa on aikaa opiskeluun. Tabi-sukat, koska Kiotoon palattuani juoksen 20 minuutissa nō-teatterinäyttämölle. Pussillinen muumipurkkaa japanilaisille lapsille.

Olen lähdössä huomenna Tōnoon, Japanin pääsaaren pohjoisosassa sijaitsevaan Iwaten prefektuuriin. Kaupungissa kuvataan Japanin yleisradion NHK:n dokumenttisarjaa, ja toimin assistenttina yhden osan osan kuvauksissa.

Tōno on Japanissa tunnettu etenkin rakastetun folkloristiikan tutkijan Kunio Yanagitan teoksesta Tōno monogatari (Kertomus Tōnosta), joka kokoaa yhteen erilaisia kansantarinoita. Useat näistä tarinoista liittyvät laajemminkin Japanin kansantarustoon, ja koska Tōno on kirjan ansiosta profiloitunut kansantaruston kotosijana, moni paikka ja monet rakennukset siellä on pidetty historiallisessa kunnossa. Kansantarusto on vahvasti esillä monessa asiassa, ja Tōnossa on esimerkiksi lampi, jossa asuu kappoja, Japanin tarustoon kuuluvia vesieläimiä.

Mutta mitä nähtävyyksiin tulee, näen sen mitä ehdin, koska tällä kertaa kyse ei ole turistimatkasta. Iwaten prefektuuri, jossa Tōno sijaitsee, on yksi viime vuoden tsunamin katastrofialueita. NHK tuottaa tällä hetkellä dokumenttisarjaa, jossa erilaiset artistit ja muut tunnetut henkilöt pohtivat omaa suhdettaan maailmaan katastrofin jälkeen. Suomalaisittain tämän sarjan tunnetuimpiin esiintyjiin kuuluvat muun muassa kokki Alain Ducasse sekä rock-tähti Cyndi Lauper.

Mukana on kuitenkin myös suomalainen Heikki Mäenpää.

Tutustuin Heikkiin alun perin pian viime vuoden tsunamin jälkeen, kun Heikki järjesti upean hyväntekeväisyyskonsertin Helsingin yliopiston juhlasalissa. Konsertti kokosi yhteen suuren joukon suomalaisia ja japanilaisia muusikoita ja samalla suuren yleisön. Osallistuin itse konserttiin esiintyjänä ja taustavoimina. Kun taas itse järjestin hyväntekeväisyys- ja muistokonsertin viimevuotisen katastrofin uhreille Temppeliaukion kirkossa tänä vuonna, Heikillä oli luonnollisesti elintärkeä tärkeä rooli tässä konsertissa.

Kun Heikki pari viikkoa sitten soitti minulle ja pyysi minua mukaan tähän NHK:n dokumenttiin, olin ilman muuta mukana. Heikki on hyvin poikkeuksellinen ihminen, joka on saanut paljon hyvää aikaan niin musiikillaan kuin muilla teoillaankin, joten en sinänsä yhtään ihmettele suomalaisittain varsin poikkeuksellista paikkaa yhtenä NHK:n dokumenttisarjan esiintyjistä. Voi olla, että lopullisessa dokumentin osassa myös minä olen esillä, sillä ainakin Heikki on toivonut tätä korostaakseen tekemäämme yhteistyötä. Tämä on toki puolestani ok, ja tietysti olen iloinen, jos myös ohjaaja haluaa minut esille muutenkin kuin nimeksi lopputeksteihin.

Se on kuitenkin sivuseikka. Tärkeää on se, että olemme menossa alueelle, jossa tapahtui viime vuonna sanoinkuvaamattoman murheellinen katastrofi, ja se, että tulemme Tōnossa tapaamaan joukon 6-10-vuotiaita lapsia, jotka menettivät kotinsa tai joutuivat muuten kärsimään katastrofista.

Nämä lapset ovat muuttaneet varsinaisilta katastrofialueilta eli rannikolta sisempään Iwateen. Viikonloppuna pidämme heille Heikin kanssa ns. metsäkoulua, ja Heikki, joka on Japanissa tunnettu Muumi-esityksistään, toki tuo mukaan erityisesti tämän näkökulman. Itse toimin tulkkina ja apuopettajana. Tarkoituksemme on muun muassa laulaa lasten kanssa suomeksi Heikin kappaletta Vedessä paperilaiva, jonka sanat käänsin myös japaniksi (水の上に紙船). Todistin itse viime vuonna Helsingin yliopiston juhlasalin hyväntekeväisyyskonsertissa, miten kyseinen laulu liikutti kyyneliin asti suuren osan yleisöstä korkea-arvoisia diplomaatteja myöten. Mikä olisi siis upeampi kappale opettaa lapsille Iwatessa?

En tiedä voinko päivittää blogiani näiden päivien aikana, mutta Jussi Lähde on perustanut Tsunamirannan lapset -nimisen blogin, joka keskittyy Heikin matkaan. Blogista saanee tulevinakin päivinä hyvän käsityksen siitä, mistä on kyse. Aamulehdessä myös julkaistiin Heikistä ja hänen matkastaan juttu tänään.

11.3.2011 on jotain, mitä emme saa unohtaa. Siksi minäkin olen nyt lähdössä Tōnoon.