Joukosta erottuva

Menin maanantaina luennolle, jonka unohdin olevan peruttu. Tämä kuitenkin koitui toisen opiskelijan onneksi. Luokkahuoneessa nimittäin odotti luentoa myös kiinalainen tyttö, joka ei ollut peruutuksesta koskaan kuullutkaan. Selitin hänelle kurssin kulkua. Hän kysyi, mistä maasta olen, ja esittäydyimme toisillemme. Ajattelin meidän tapaavan ensimmäistä kertaa.

Sitten tyttö kertoi meidän olevan samalla kirjallisen japanin luetunymmärtämisen kurssilla. Ja sitten hän sanoi, että on usein nähnyt minut asuintalomme pihalla, kun hyppään pyörän selkään.

Puolustuksekseni voin sanoa, että tyttö käytti silmälaseja ja oli muuttanut hiustyyliään, ja ilman näitä muutoksia olisin kyllä tunnistanut hänet. Samasta asuintalosta minulla ei kuitenkaan ollut hajuakaan. Mitä taas omaan luokkaani tulee, ensimmäisen viikon ajan minulle omalla luokallani oli se yksi sveitsiläinen, yksi indonesialainen ja yksi korealainen (pahoittelut aiemmasta väitteestäni, kyllä heitä on vain yksi). Sitten oli se kiinalainen, joka asuu koulun naapurissa ja myöhästyy joka aamu, se kiinalainen, joka lukee japania ääneen kadehdittavan hyvin, se kiinalainen, joka on aina iloinen ja aktiivinen tunnilla. Ja vaikuttaa siltä, että mielikuva on täysin sama myös luokkatovereilleni, olivatpa he mistä maasta tahansa.

Yksi kuvio on kuitenkin sama: täällä minut muistetaan lähes poikkeuksetta heti. Kampuksen kahvilan tytöt lakkasivat kahden ensimmäisen kerran jälkeen kysymästä opiskelijakorttiani. Opettajat muistavat nimeni ja kansallisuuteni ensimmäisen luennon jälkeen. En tiedä, kuinka moni muu niistä kaikista naapureistani, joita en koskaan muista nähneeni, käy kanssani samaa yliopistoa tai vaikkapa samoilla luennoilla, mutta en tunne oloani enää aivan yhtä anonyymiksi kuin ennen.

En ole tottunut olemaan mitenkään poikkeuksellisen joukosta erottuva Suomessa, mutta ei olisi pitänyt ajatella, että voisin yhtä lailla sulautua joukkoon Japanissa. Itse asiassa tämä on ihan selvää: kasvonpiirteeni ovat täysin erilaiset kuin itäaasialaisilla, samoin hiusteni väri. Kuten jo edellä kirjoittamastani käy ilmi, erilaisuus myös muistetaan: itse asiassa opettaja pahoitteli sveitsiläiselle luokkatoverilleni sitä, kuinka opettajat varmaan vaikuttavat kohtelevan länsimaalaisia eri tavoin kuin muita, koska muistavat esimerkiksi heidän nimensä heti. Tässä ei kuitenkaan mielestäni ole mitään pahoiteltavaa, sillä kyse on varsin normaalista asiasta. Itsekin muistan edellisen asuintaloni naapureistani parhaiten mustaihoisen miehen juuri siksi, että hän oli selvästi ainoa etnisesti ei-suomalainen (tosin muistamiseen saattaa myönteisesti vaikuttaa sekin, että hän kantoi usein olallaan pientä kissaa).

Viime vuonna Tokiossa ollessani käytin muuten suuren osan ajastani istuen Uenossa sijaitsevan Tokion kulttuuritalon musiikkimateriaalikirjastossa lukemassa, kuuntelemassa ja katsomassa japanilaiseen musiikkiin liittyvää materiaalia. Astuessani kirjastoon ensimmäistä kertaa en tiennyt, miten kirjasto toimii, enkä kysynyt asiaa vastaanottovirkailijoilta. Käsitin, että ainoastaan kirjapuolelle olisi mahdollista astua sisään asumatta Japanissa; muuta materiaalia varten tarvitsee kortin, jonka avulla voi pyytää henkilökuntaa hakemaan tätä materiaalia varastosta. Ajattelin hieman pettyneenä, että onhan lukupuolessakin tutkittavaa, ja soluttauduin kirjahyllyjen väliin kysyttyäni ensin henkilökunnalta, onko tämä ok.

Seuraavana päivänä menin paikalle uudestaan. Tiskin takana istuivat täysin eri ihmiset kuin ensimmäisenä päivänä. Kysyessäni, saanko mennä kirjapuolelle, he tietysti antoivat myönteisen vastauksen. Ja sitten he kysyivät, enkö ollutkin käynyt paikalla juuri edellisenä päivänä (ja selittivät sen jälkeen ystävällisesti, että myös materiaalilainausta varten voi saada aina yhden päivän käyttöluvan, vaikka ei Japanissa virallisesti asuisikaan).

Mietin edelleen, mistä he saattoivat tietää, enkä voi kuin päätyä yhteen vaihtoehtoon: he olivat kuulleet edellisen päivän henkilökunnalta. Tämä voi olla aivan hyvin totta, sillä poikkesin varmasti muusta kävijäkunnasta. En nimittäin ikinä nähnyt musiikkikirjastossa yhtä ainutta toista länsimaalaista (enkä itse asiassa yhtä ainutta toista ei-japanilaistakaan). Ei ihme, jos minut muistettiin.

Sitäkin enemmän en voi olla miettimättä, miten minuun mahtoi suhtautua se Tokion taideyliopiston (Tokyo University of Fine Arts and Music / 東京芸術大学) japanilainen naisopiskelija, jonka näin musiikkikirjastossa hyvin usein opiskelemassa. Asiassa ei sinänsä olisi mitään kummallista, mutta sain erään japanilaisen musiikkitieteen professorin avustuksella käyttöluvan myös taideyliopiston kirjastoon, ja tuossa kirjastossa käydessäni taas näin tämän saman tytön aivan joka ikinen kerta. Katseemme kohtasivat toisinaan pitäessämme taukoa lukemisesta. Hän näytti aina hieman huolestuneelta.

Luultavasti hän ajatteli saaneensa itselleen länsimaalaisen stalkkaajan. Tyttö parka.