Matkalla tsunamirannan lasten kanssa

Viisipäiväinen kuvausmatkamme Iwatessa huipentui viikonloppuun, jonka vietimme kahdentoista tsunamissa kotinsa menettäneen lapsen kanssa.

 
Olimme tietysti käyneet katsomassa viikonlopun oleskelupaikkaamme, Hayachine furusato gakkōta (Hayachinen kotiseutukoulu), jo edellisenä päivänä. Itse koulu pitkine käytävineen ja tatamihuoneineen vastaa kuulemma niin vanhempien kuin nuorempienkin japanilaisten käsitystä siitä, millaisia koulut Japanissa muinoin olivat. Erityisesti kaupunkilaislapsille käynti furusato gakkōssa saattaa muodostua unohtumattomaksi kokemukseksi. Aika harva on esimerkiksi tottunut poimimaan pihalta papuja ja kastanjoita ja metsästä sieniä.

Viikonlopusta oli kuitenkin tarkoitus tehdä unohtumaton kokemus myös näille kahdelletoista lapselle.

Kun ajattelen päällimmäisiä muistojani noilta kahdelta päivältä, mieleeni tulvii lähinnä onnellisia tuokiokuvia: niityllä kaikuva huuliharppujen ja kanteleiden soitto, iloiset askeleet tallaamassa maata aikaisen aamuauringon saadessa kostean niityn lainehtimaan valosta, kaikki lapset, joille oli kunnia-asia saada kantaa kanteletta tai kastella koulun kukkia.

Näitä lapsia katsoessa oli vaikea ajatella sitä kaikkea, mitä he ovat joutuneet viimeisen puolentoista vuoden aikana kokemaan. Ryhmä oli kuin mikä tahansa koululuokka. Vaikka oppilaiden iät vaihtelivatkin seitsemästä yhteentoista, sen sisällä oli tietyt villit pojat, tietyt kiltit tytöt ja kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Viikonlopun aikana Heikki opetti lapsille leikkejä, harmonikan- ja kanteleensoittoa, laulua ja tanssia. Tämä tapahtui tulkin välityksellä, joten sitäkin upeampaa oli huomata, miten Heikki onnistui välittämään asiansa niin kieli- kuin kulttuurirajojenkin yli. Lapset taas suhtautuivat tilanteeseen häkellyttävän luonnollisesti.

Ylipäänsä pelkästä lasten kanssa toimimisesta voisi kirjoittaa sivukaupalla. Lapset todennäköisesti eivät aliarvioineet minua, mutta minä kyllä aliarvioin heidät. Kuvittelin nykyajan lasten olevan universaalisti kyynisiä ja huonosti käyttäytyviä. Vielä mitä.

Oli aivan uskomatonta seurata, kuinka koko ryhmä hiljeni tuijottamaan silmät suurina pehmeästi Heikin käsissä soivaa kanteletta, ja kuinka lannistumattomasti monet halusivat tämän jälkeen oppia soittamaan kanteletta tai huuliharppua. Eräs poika otti kunnia-asiakseen kastella talon kukkia. Toinen halusi minun esittävän Joe Hisaishin Summer-kappaleen pianolla ainakin kymmenen kertaa kuultuaan sen kerran. Kolme nokkelaa tyttöä esitti useita täydellisen hyviä ja todellisia loogisia perusteita sille, miksi juuri minä (kuri kuri atama, "kiharapää") olin päivän show’ssa esittänyt muumia, vaikka asia tietysti oli salaisuus.

Niin, kaikille tosiaan oli alusta asti selvää, että Muumilaakson asukkaat saattaisivat vierailla koululla viikonlopun aikana. Itse Nuuskamuikkusena esiintyvä Heikki oli varannut minulle Muumipeikon roolin. Myös muumi ilahdutti lapsia siinä missä se oli edellisenä päivänä ilahduttanut aikuisia. Vaikka muumi ei ollut alun perin kaikille lapsille tuttu, sen pyöreässä ja pehmeässä hahmossa niin Suomessa kuin Japanissakin on ehkäpä jotakin turvallista, jota on mahdotonta pelätä. Siksi monet hakeutuivat muumin syliin, ja uskaliaammat nykäisivät muumia hännästä.

Muumi ja Nuuskamuikkunen eivät tosin olleet ainoita epätavallisia hahmoja koulussa. Huhujen mukaan koulussa nimittäin asuu myös perinteisessä japanilaisessa tarustossa esiintyviä sinänsä hyväntahtoisia zashiki warashi -lapsihenkiä. Yksi koulua pitävistä tädeistä on myös kuulemma nähnyt tämän kummituksen, minäkin sain sen olemassaolosta oman kokemukseni – mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Lauantain päivänvalon kääntyessä illan pimeydeksi tämä hyväntahtoinen henki alkoikin tuntua lapsista pelottavalta. Lapset halusivat varmistaa, ettei sitä oikeasti ole olemassa ja että se ei varmasti ilmestyisi yöllä. Jotkut olivat jo ehtineet nähdä hahmon ikkunassa, ja varsinkin koulua pitävän tädin kertomus kahdesta hengestä sai monet levottomiksi.

Lapset ovat kuitenkin lapsia missä vain. Kun olimme ajaneet illalliselle ja käyneet samassa paikassa kuumassa kylvyssä (ja yllättäen myös 50-asteisessa saunassa, joka oli lasten mielestä sietämättömän kuuma), tunnelma olikin varsin rauhoittunut ja minua suorastaan aneltiin kertomaan mahdollisimman pelottavia juttuja. Sitä en kuitenkaan tehnyt, sillä tiedän, että jutut saattavat palautua mieleen illan pimeydessä. Illalla kävikin niin, että kun kävimme leirinuotiolla istuttuamme makuulle kattonamme yksi upeimmista näkemistäni tähtitaivaista, lapsia häiritsivät huomattavasti henkiä enemmän metsäluteet, joita furusato gakkōn kaltaiset vanhat rakennukset suorastaan parveilevat.

Sunnuntaina edessämme oli retki Hayachine-vuoren vesiputoukselle, jonka maisemat olivat lumoavia. Reitti vesiputoukselle oli melko pitkä ja vaikeakulkuinen jopa aikuisille. Siitä huolimatta lapset selvisivät matkasta hyvin. Paluumatkalla monet keräsivät maasta tarmokkaasti tammenterhoja, joista jotkin olivat selvästi halutumpia kuin toiset. Se muistutti minua omasta lapsuudestani.

Huolimatta tsunamista nämä lapset olivat kuin lapsia missä tahansa, huolehtivat pienistä asioista, ilahtuivat pienistä asioista. Se tekee pienistä asioista aika suuria.

Heikki totesi heti ensimmäisenä päivänä, että vaikka me aikuiset kasvamme jatkuvasti ihmisinä, lapset kasvavat sekä henkisesti että fyysisesti. Me pääsimme hetken ajaksi seuraamaan vierestä tätä kasvua. Nämä lapset ovat Japanin tulevaisuus, ja heitä katsoessa on helppo uskoa tulevaisuuteen ja toivoon parempien aikojen puolesta..

Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi hyvin. Tōnossa vietetyn viikonlopun aikana nämä lapset saivat kokea jotain hyvin erityistä, jonka he ehkä tulevat muistamaan lopun elämäänsä. Mutta vaikka he ulospäin näyttivät kuinka iloisilta, siinä missä he nyt kantavat sydämessään muistoa tästä viikonlopusta, he tulevat lopun elämäänsä kantamaan sydämessään myös muistoa hirveistä kokemuksista, joita meidän on mahdotonta edes ymmärtää ja joita heidän on mahdotonta unohtaa.

Mekään emme saa unohtaa. Meidän tulee ajatella noita kotinsa menettäneitä perheitä, 330 tuhatta henkeä, jotka nyt asuvat väliaikaisissa majoituksissa oikeiden kotien sijaan. On hyvin vaikea kuvitella, miten he näkevät tulevaisuuden.

Toivoa ja uskoa tulevaisuuteen luovat kuitenkin ennen kaikkea lapset niin omille vanhemmilleen kuin meillekin. Kun ensimmäisenä päivänä keskustelimme vanhempien kanssa, monet heistä esittivät toiveitaan siitä, millaisiksi ihmisiksi he toivoisivat lastensa kasvavan tulevaisuudessa. Näitä lapsia katsoessani minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettei katastrofissa kärsineillä alueillakin olisi lopulta hyvä tulevaisuus. Juuri heissä on niin paljon paljon toivoa, ja kuten Heikin laulussa lauletaan, aina on toivoa siellä, missä on ystävät.

Tästä tulee myös väistämättä mieleeni yksi ryhmän tytöistä.

Vilkkaimmista pojista poiketen tämä tyttö oli hyvin ujo ja hiljainen. Hän puhui hyvin vähän, ei ikinä häirinnyt oppitunteja ja teki aina sitä, mitä lasten kuuluikin tehdä. Hän soitti mielellään huuliharppua ja syventyi myös kanteleeseen. Tämän tytön kanssa oli mukava olla tekemisissä, ja halusin myös olla hänelle mahdollisimman kiltti.

Hänellä oli kuitenkin yksi ongelma: käveleminen oli hänelle vaikeaa. En tiedä mistä tämä johtui, mutta ennen kaikkea se näkyi siinä, ettei hän esimerkiksi pystynyt nousemaan portaita ilman jonkun toisen apua. Niinpä olimme huolissamme siitä, kuinka hän pystyisi nousemaan vuorelle, jonka vesiputoukselle vievä tie kuitenkin on aika vaikeakulkuinen aikuisillekin. Dokumentin ohjaaja Numata ehdotti, että hän kantaisi tyttöä reppuselässä, ja olin tähän valmis itsekin.

Tähän ei kuitenkaan ollut tarvetta. Tyttö käveli aivan uskomattomalla sinnikkyydellä ja tahdolla vesiputoukselle aivan itse. Hän toki tarvitsi apua, mutta ottaen huomioon, että kiipeäminen vaati ponnistuksia meiltä aikuisiltakin, kyse oli aivan uskomattomasta suorituksesta.

En voinut olla ajattelematta, että ehkäpä Tōhokun alueen ihmiset selviävät sillä samalla voimalla ja sisulla, jolla tämä tyttö kykeni nousemaan vuorelle itse. Ja kun hän ei pystynyt siihen itse, joku – luokkatoveri tai aikuinen – tarjosi hänelle kätensä avuksi.

Se on aika tärkeää.

Itse dokumenttisarjan ”TOMORROW – A world beyond 3/11” retkeämme käsittelevä osa esitetään NHK BS-1 ja NHK World -kanavilla joulukuussa 2012. Konkreettinen ja pidempi kuvaus matkastamme on kirjoitettu Tsunamirannan lapset -blogiin. Tässä kirjoituksessa julkaistu kuva leirinuotiolta on Heikki Mäenpään.