Tuona
hetkenä tuntui, että Japanissa minulla on jo valmiiksi paljon. Tuntui, että
pääsisin vihdoin palaamaan siihen maahan, jonne jätin lopullisesti palan
sydäntäni jouduttuani viime syksynä poistumaan sieltä kuin varkain vain
puolentoista kuukauden jälkeen. Tuntui, ettei minun tosiaan tarvitsisi tehdä muuta kuin
vain palata sinne. Kaikki tuntui aika hyvältä.
Erilainen
tunne oli herätä keskelle alkusyksyn pimeyttä puoli neljältä aamuyöstä ilman
mitään syytä. Minua ympäröi kolkko, vähitellen kaikesta ylimääräisestä
tyhjentyvä kotini, jonka puolitäydet muuttolaatikot ja pölykerrostumat siellä
täällä kuitenkin muistuttavat edelleen kaikista velvollisuuksista. Vaikka meno
(tai paluu, kummaksi sitä sitten haluaakin kutsua) tuntuisi kuinka hyvältä,
ehkä minua sittenkin jännittää. Ehkä minuun iski nyt ensimmäistä kertaa se,
minkä orientaatiossa sanottiin tapahtuvan yleensä lentokoneessa: oikea
tietoisuus siitä, että olen tosiaan lähdössä.
Olen
lähdössä Japaniin ylihuomenna. Opiskelen Helsingin yliopiston tarjoaman
mahdollisuuden ansiosta puolen vuoden ajan Kiotossa Dōshiha-yliopistossa
Japanin kieltä ja kulttuuria. Vaikka olen kai virallisesti enemmän
musiikkitieteilijä kuin Japanin-tutkija, en oikein jaksa tai halua vetää kovin
jyrkkiä rajoja kiinnostustenkohteiden tai yliopiston virallisten pääaineiden
välille. En kuitenkaan olisi tähän mennessä selvinnyt yhdestäkään
järjestämästäni Japani-aiheisesta konsertista tai yhdestäkään japanilaiseen
musiikkiin liittyvästä tutkimuksestani ilman kieli- ja kulttuuriosaamista, ja
kun minulla on nyt viimeistä kertaa opiskeluaikanani mahdollisuus
tämänkaltaiseen erikoistumiseen ja kummankin vahvistamiseen, haluan tarttua
siihen.
Aamun
vähitellen raottuessa yhä kirkkaammaksi nukahdin jälleen kuudelta sen
valheelliseen pehmeyteen herätäkseni seitsemältä puhumaan Skypessa ja lähtemään
yhdeksäksi Hokkaidōn yliopiston tilaisuuteen Helsingin yliopistolle. Pidin tätä
pelkkänä velvollisuutena, mutta muuttuvainen on ihmismieli: kiitos Hokkaidōn
mukavien opiskelijoiden, päädyin olemaan tilaisuudessa viisi tuntia pidempään
kuin oli tarkoitus. Sieltä juoksin tapaamaan viimeistä kertaa entisiä
työkavereitani ja sieltä tapaamaan viimeistä kertaa yliopiston ystäviäni. Tämä
päivä oli käytännön valmisteluja ajatellen kaikkea muuta kuin tehokas. Henkiseen
valmistautumiseen tämä oli paras päivä, jota voisin kuvitella.
Tulen
jatkossa kirjoittamaan tähän blogiin hyvin sekalaisia henkilökohtaisia
kokemuksiani ja mietelmiäni Japaniin liittyen, ja siksi en usko, että tämä
blogi tulee erityisesti hyödyttämään ketään. Mutta jokainen, joka on vähänkin
kiinnostunut huvikseen lukemaan kirjoituksiani, on erittäin tervetullut tekemään niin.
No
niin. Aika lähteä tappelemaan niiden hiton muuttolaatikoiden kanssa.
