Kauniita makuja / 川上 / 花になる団子

Tähän mennessä paras japanilainen keittiö, jonka antimista olen päässyt nauttimaan, on ollut Kuusisaaressa, Helsingissä. Tarkemmin sanottuna kyseessä on Japanin suurlähettilään residenssi, jossa minulla on muutaman kerran ollut etuoikeus nauttia sekä katetuista illallisista että noutopöydän antimista.

Tämä ei ole epäluottamuslause Japanin ravintoloita kohtaan. Itse asiassa japanilaisen keittiön kaikkein yksinkertaisimmatkin ruoat ovat mielestäni herkullisuudessaan vastustamattomia: izakaya-"kansanravintoloiden" mitä sekalaisin tarjonta raikkaista salaateista rasvassa tiristettyyn kanaan, takoyaki-mustekalapallot, raamen-nuudelit, gyōza-dumplingit, liukuhihnasushi – listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tokion Ikebukurossa maksoimme Kumin kanssa 300 jeniä päästäksemme sisään Namjatown-teemapuistoon. Emme siksi, että voisimme nousta huvipuistolaitteisiin, vaan siksi, että pääsisimme sen gyōza-landiaan, loputtomasti mitä värikkäimpiä ja toinen toistaan houkuttelevimpia gyōza-ruokapaikkoja sisältävään halliin.

Hyvä ruoka tekee jotkut ihmiset onnelliseksi. Minä olen sellainen ihminen.

Kapellimestariystäväni Yukihiro on viulistiystäväni Mayan mukaan sellainen ihminen, että jos hänelle soittaa missä tahansa päin Kiotoa ja kertoo missä on, hän osaa neuvoa läheltä erinomaisen ravintolan. Kun tapasimme sunnuntaina Gionissa, Kioton ”geisha-alueen” kuuluisan Minamiza-kabukiteatterin edessä, myönnän olleeni utelias siitä, missä määrin Mayan sanat pitivät paikkansa.

Yukihiro alkoikin heti kävellä määrätietoisesti yhteen suuntaan, kääntyi kohta oikeaan, sitten pikkukujalle oikeaan, sitten vielä pienemmälle kujalle vasempaan, ja yhtäkkiä huomasin istuvani pienenpienessä, noin kymmenen asiakaspaikan japanilaisessa ravintolassa edessäni kupillinen lämmintä sakea. Asiakaspaikat oli aseteltu keittiötilan ympärille: ravintolan asiakkaiden oli mahdollista seurata ruoan valmistusta. Tarjoilija ja kokit olivat selvästi Yukihiron tuttuja. Ilmeisesti Mayan sanoissa oli paljon perää.

Pian kokki ojensi tiskin yli tarjottimen. Siinä oli pieni lautanen: kaksi siivua kalaa, viipale calamansia, hieman raastettua retikkaa. Kastoin palasen kalaa soijakastikkeeseen ja vein sen varovasti suuhuni.

En tiedä oliko kalaa käsitelty jollain vai oliko kyse vain ravintolan valmistaman soijakastikkeen erinomaisesta yhteensopivuudesta sen kanssa. Niin tai näin, ihan tätä en olisi osannut odottaa. Olin juuri saanut syödä herkullisinta sashimia, jota olen ikinä maistanut. Olin juuri löytänyt uuden parhaan japanilaisen keittiön, jossa olen syönyt.

Toinen toistaan kauniimpia pikkuannoksia kannettiin eteemme. Välillä annokset suurenivat ja muuttuivat lämpimiksi: yhdessä vaiheessa eteen muun muassa kannettiin aivan uskomattoman herkullisessa liemessä uiva kokonainen kalan pää, ja pian tämän jälkeen kevyesti liekitettyä kampasimpukkaa. Keittiön takatiloissa ahertavat kokit kävivät välillä maistattamassa valmistamiaan liemiä chefillä, joka joko hyväksyi ne tai antoi ohjeita jatkojalostukseen.

 

Minun kokemaani makupalettia tämä sopusointuinen kokonaisuus avarsi paljon aiempaa laajemmaksi. Pitkäksi venyneen lounaan päätyttyä minulla oli samanlainen olo kuin hyvän konsertin jälkeen.

En tiedä johtuiko se myös siitä että annosten esillepano oli kaunis, mutta yhä uudestaan ja uudestaan minun olisi tehnyt mieli sanoa, että ruoissa oli kaunis maku. Vasta myöhemmin, ravintolasta jo poistuttuani tajusin, että japanin kielen sana oishii (herkullinen) kirjoitetaan merkeillä, jotka itse asiassa tarkoittavat "kauniin makuista": 美味しい.

花より団子, hana yori dango, ennemmin dango-riisipalloja kuin kukkia, kuuluu japanilainen sanonta. Olen pragmaattisen sanonnan kanssa samaa mieltä. Ravinto on tärkeämpää kuin estetiikka, käytännön asiat asettuvat taiteen edelle.

Sitäkin upeampaa on huomata, että ne voivat joskus myös olla yhtä ja samaa.