Pyhäkkö / Vihreä tee

Tokiossa on monta syytä liikuttua. Viime syksynä liikutuin yhden päivän aikana Tōkyō bunka kaikanin (Tokion kulttuuritalon) musiikkiarkiston virkailijoiden ystävällisyydestä, Ikuma Danin oopperan Yūzuru (Hämäränkoiton kurki) partituurista ja valoshow’sta eräässä ostoskeskuksessa.

Listaa voisi varmaan jatkaa loputtomiin. Tokiossa, ja koko Japanissa, on kuitenkin myös jotain sellaista, jonka vaikuttavuutta en oikein osaa verrata mihinkään muuhun.

Kioto on tunnetusti temppeleiden ja pyhäkköjen kaupunki. Kuuluisimmilla, upeilta näyttävillä temppeleillä ja pyhäköillä puutarhoineen on valtavasti arvoa nähtävyyksinä ja ne ovat mahtavuudessaan todella kauniita. Samalla ne ovat kuitenkin tämän arvonsa vankeja. Mitä suurempi ja tunnetumpi temppeli tai pyhäkkö on kyseessä, sitä enemmän siellä on kävijöitä, ja sitä vahvemmin sen alkuperäinen merkitys ja ilmapiiri peittyy muiden asioiden alle.

Viime syksynä löysin vahingossa Kōenjista (高円寺) pienen Kōenji (高園寺) -nimisen temppelin. Olin temppelin ainoa kävijä, ja sen rauhallinen ilmapiiri sai koko mieleni ihmeellisen hiljaiseksi. Oli kuin olisin siirtynyt toiseen maailmaan, jopa viereisen leveän autotien äänet pyyhkiytyivät täysin pois tajunnastani. Sinä päivänä minulla oli muitakin suunnitelmia, mutta päädyin palaamaan kotiin.

Viime sunnuntaina kävin Kumin kanssa Kichijōjissa, junalla jonkin aikaa Kōenjista länteen. Vaikka päivä oli sateinen, menimme Inokashira-puistoon, jonka kaskaiden siritys oli niin pistävän äänekästä että se sattui korviin.

Kävellessämme ympäri puiston lampea jäin tuijottamaan pienehköä shintō-pyhäkköä sen ohi astellessamme.

”Haluatko käydä tuolla?” Kumi kysyi.

Pyhäkön alueella ei ollut muita. Astuttuamme punaisen portin alitse huomasin kävelyni hidastuvan. Suoritimme puhdistautumisriitin siihen tarkoitetulla vedellä; puukauhan laskiessani vilkaisin Inokashiran levollista lampea, jolle alueelta on suora näkymä. Sen rauhallisesti vedessä oleilevat pulskat karpit hakeutuivat ihmishahmon havaitessaan lähemmäksi rantaa, kenties ruoan toivossa.

En ole koskaan pyhäkössä tai temppelissä vieraillessani ostanut omikujia, eräänlaista pientä ennustuspaperia. Tällä kertaa tein niin. Kumi selitti omikujin sisällön helpommalla japanilla kuin mitä se oli kirjoitettuna. Ennustus lupasi melko hyviä asioita. Olin onnellinen. Epäonniset ennustukset on tapana sitoa tällaiseen telineeseen; parempaa onnea lupaavat voi myös sitoa tai vaihtoehtoisesti pitää itsellään.

Teimme Kumin kanssa pyhäkölle pienen lahjoituksen, löimme käsiämme yhteen ja rukoilimme pyhäkön jumalia. Poistuimme alueelta vaitonaisina.

Hetken käveltyämme sade alkoi. Pysähdyimme pyhäkön läheiseen kahvilaan.

Sateen levollinen putoilu maahan kaskaiden sirittäessä sai minut ihmeellisen hiljaiseksi. En ole koskaan juonut yhtä rauhoittavaa vihreää teetä.