Hiei-vuori

Kioto on täynnä paikkoja, joilla on historiallista merkitystä. Tiedostin Hiei-vuoren olemassaolon ensimmäistä kertaa todennäköisesti noin kymmenen vuotta sitten, kun kuulin Yōko Kannon kappaleen Hieizan moyu (Hiei-vuori tulessa). Kappale on pelistä Nobunaga no yabō (Nobunagan kunnianhimo), jolla puolestaan on vankat juuret historiassa: vuonna 1571 tuolloin hajanaisen Japanin yhdistämiseen pyrkinyt sotapäällikkö Oda Nobunaga nimittäin poltti maan tasalle Hiei-vuorella sijaitsevan, tuolloin 700-vuotiaan Enryaku-jin temppelikompleksin.

Hiei-vuoren huippu kohoaa Kioton pohjoisosassa hieman muita vuoria korkeampana. Se on suuri muutenkin: lounaispuolelta avautuu hieno näkymä Kiotoon, mutta koillisessa ihaillaan jo Biwa-järveä, yhtä Kansain alueen kuuluisimmista nähtävyyksistä.

Kun Antti ehdotti minulle vuorikiipeilyä, olin tietysti mukana.

Kiipeäminen Hiei-vuorelle on sen jyrkistä rinteistä johtuen raskasta, eivätkä metsämaisemat ehkä ole metsiin tottuneelle kovinkaan erityisiä. Siitä huolimatta itse kiipeäminen erinäisten kulkuneuvojen käytön sijaan kannattaa. Maisemat alas ovat jo pelkästään satunnaisilla taukopaikoilla upeita, ja ilman laadun vaihtuminen kaupungin saasteista vähitellen puhtaan kirpeäksi vuori-ilmaksi on kokemisen arvoista. Noustessamme meidät ohittaa ryhmä juoksevia munkkeja. Heitä ei käy kateeksi, mutta tämä on osa heidän koulukuntansa tietä valaistukseen.

Meidän matkamme käy sitä kevyemmäksi, mitä enemmän vesipullomme tyhjentyvät. Parin tunnin nousun jälkeen jäämme ihmettelemään, miksi ylöspäin kiipeäminen ei enää onnistunut. Syy selvisi pian. Olimme saapuneet huipulle, jonka odotimme saavuttavamme vasta pari tuntia myöhemmin. Ylhäällä istuimme tyytyväisinä alas juomaan kupit kahvia ja seuraamaan omituista näytelmää.

Japanin pelihalleissa on monenlaisia pelejä, joista voi metallista kouraa ohjailemalla saada itselleen hyvällä tuurilla vaikkapa pehmolelun. Epäonnistuminen koukuttaa: olen usein todistanut vierestä (ja ehkä joskus kokenut itsekin), miten kourasta lipsahtaneen palkinnon saamiseksi pelaaja tulee käyttäneeksi saaliiseen lopulta satoja jenejä.

Ehkäpä samaan epäonnistumisen ideaan perustui huipun tuntumaan ripustettu, upeita vuorimaisemia kehystävä rengas. Paikalta oli mahdollista ostaa kiekkoja, jotka oli tarkoitus saada heitettyä renkaan läpi. Palkintona oli pelihallien palkintoja abstraktimpaa hyvää onnea. Sadalla jenillä sai kolme kiekkoa, ja vaikka me emme tätä huvitusta kokeilleetkaan, seurasimme vierestä, kuinka kolmen nuoren japanilaisen seurue upotti riemuun satoja jenejä saadakseen kiekon edes kerran läpi. Lopulta he myös onnistuivat.

Ajatonta tällä vuorella ei kuitenkaan ole vain tämä peli. Jo Hiei-vuoren maisemat olisivat riittäneet syyksi kiivetä ylös, mutta hienon kokemuksen muodostaa myös Enryaku-jin temppelikompleksi, joka on rakennettu uudelleen Odan tuhoamistyön jälkeen. Vanhat puurakennukset – ja se, että ne sijaitsevat näin ylhäällä – ovat rauhallisessa jykevyydessään vaikuttavia. Yhdessä ruskan punaiseksi värjäämien puiden reunustamassa temppelissä munkki lausuu yleisölle ensimmäisen kuulemani japaninkielisen puujalkavitsin. Toisessa yleisö saa iskeä suurella tukilla valtavaa temppelikelloa. Kaikkialla leijuu suitsukkeen tuoksu. Japanilaiset yrittävät pyydystää suitsukkeen savua hiuksiinsa. Uskomuksen mukaan se tuo viisautta.

Näkymä huipun tuntumasta on asia, johon palaan mielessäni uudelleen ja uudelleen. Läheiset, puiden peittämät vuoret näyttävät ylhäältä katsottuna pehmeältä sammalmatolta, jota haluaisi silittää. Biwa-järvi levittäytyy näkymänä ikuisuuksiin, mutta silti siihen tekisi mieli kastaa varpaansa kokeillakseen, kuinka lämmintä vesi on. Vuosisatojen ikäiset puuvanhukset seisovat pystyssä suorana ilman, että kukaan kiinnittää niihin erityistä huomiota. Kaukaa katsottuna ikuisuuksiin ulottuvat asiat saattavat näyttää kovin pieniltä.

Siitä huolimatta ne ovat isoja asioita. Oda Nobunaga poltti Enryaku-jin maan tasalle jo 440 vuotta sitten. Tämä teko muuttui pikseleiksi televisioruudulla jo 1980-luvulla, mutta toisaalta, Hiei-vuoren huipulla edes matkapuhelimen verkko ei toimi. Näitä asioita ajatellen minun lyhyt vierailuni ei ollut edes temppelikompleksin historiassa kuin silmänräpäyksen mittainen, mutta minulle se oli tärkeä kokemus.

Päivämme päättyy siihen, että japanilainen lukiotyttö haluaa päästä kolmisin samaan kuvaan minun ja Antin kanssa poistuessamme raamen-ravintolasta. Ajatellessani mieltä rauhoittavaa suitsukkeen tuoksua ja tasaisia gonginlyöntejä en voi välttää huumaavaa tunnetta siitä, kuinka sinällään pienet hetket kantavat mukanaan ajatusta ikuisuudesta.