Tässä
ympäristössä ei ihan heti arvaisi, että olen vierailemassa viskitislaamolla.
Japanissa
viskiä tuotetaan monenlaisissa paikoissa. Helmikuussa vierailemani Suntoryn Yamazakin tislaamon alkuperäinen viskimestari
Masataka Taketsuru perusti 1930-luvulla oman tislaamonsa Hokkaidōlle, koska
piti Japanin pohjoissaarta kaikkein eniten Japanissa ilmastoltaan Skotlantia vastaavana.
Näin syntyi Nikka, Suntoryn ohella kansainvälisesti tunnetuin japanilainen
viskinvalmistaja. Usein sanotaankin, että Nikka tislaa "Japanin skottilaiset"
viskit, Suntory taas "Japanin japanilaiset". Viskialalla on myös runsaasti kansainvälisesti
hieman pienempiä toimijoita: esimerkiksi paremmin olutvalmistajana tunnettu
Kirin tislaa viskiä Fuji-vuoren juurella, Tokion lähellä Saitamassa toimiva Chichibu taas ei kansainvälisellä tasolla pidä hirveästi melua itsestään, mutta tislaa varsin laadukkaita viskejä sekin.
Hakushū on kuitenkin tislaamoiden joukossa omaa luokkaansa.
Junamatkalla
horisontissa siintää Fuji-vuori. Taksissa istuessa mieli muuttuu hyvin
levolliseksi eteläisten Alppien reunustamia idyllisiä vuorimaisemia
katsellessa.
Aivan
kuten Suntoryn perustaja Shinjiro Torii päätyi vuonna 1923 perustamaan Japanin
ensimmäisen viskitislaamon Yamazakiin sen kuuluisan ja hyvälaatuisen veden
vuoksi, Suntory perusti Hakushūn tislaamon keskelle metsää tasan 50 vuotta
myöhemmin alueelle, joka on tunnettu raikkaasta ja puhtaasta vedestään. Maailmanlaajuisestikin
harvinaisen korkealla sijaitsevan "metsätislaamon" lisäksi Hakushūssa pullotetaan
lähdevettä. Niin no, Suntoryhan on tunnetusti "水と生きるサントリー" (Mizu to ikiru
Santorii), Veden kanssa elävä Suntory.
Hakushūn
vierailijamäärät ovat ilmeisesti huomattavasti pienempiä kuin Yamazakissa.
Siitä huolimatta tislaamoalue on merkittävästi laajempi: sillä sijaitsevat
paitsi tehtaanmyymälä In the Barrel ja ravintola White Terrace (jonka
ruoka-annokset on suunniteltu siten, että ne sopivat hyvin yhteen viskien kanssa, ei tosin onneksi raakana nautittuna), myös kolmikerroksinen viskimuseo,
joka kertoo Suntoryn historian lisäksi viskinvalmistuksesta ja maailman
viskeistä yleensä. Museossa pääsee myös esimerkiksi astumaan sisään viktoriaanisen Englannin tyypilliseen baariin.
Iwaten
prefektuurin Tōnon (jossa olin syksyllä NHK:n tsunami-dokumentin
kuvausten yhteydessä) tarustossa on kertomuksia mayoiga-taloista;
suurista, vieraanvaraisista kartanoista, jotka yhtäkkiä ilmestyvät vuorilla
eksyneen ja väsyneen matkalaisen eteen tarjoten lämmintä ruokaa ja leposijan.
Museon kolmen kerroksen läpi kävellessä olo on epätodellinen. Kuinka usein
tulee käyneeksi huippumuseossa tai -ravintolassa keskellä metsää?
Itse kierros tislaamolla on hieman monipuolisempi kuin Yamazakissa. Viskinvalmistuksen prosessia avataan tarkemmin, kypsytystynnyreiden säilytyshalli on suurempi, ja videon kautta pääsemme myös seuraamaan viskin sekoittajia, siis lopullisen viskin valmistajia, työssään. Satojen pienten viskinäytteiden ympäröimät valkotakkiset japanilaiset tekevät huikeaa työtä, joka edellyttää terävää makuaistia ja herkkyyttä vivahteille. Ja ehkä kestävää viskipäätä.
Itse kierros tislaamolla on hieman monipuolisempi kuin Yamazakissa. Viskinvalmistuksen prosessia avataan tarkemmin, kypsytystynnyreiden säilytyshalli on suurempi, ja videon kautta pääsemme myös seuraamaan viskin sekoittajia, siis lopullisen viskin valmistajia, työssään. Satojen pienten viskinäytteiden ympäröimät valkotakkiset japanilaiset tekevät huikeaa työtä, joka edellyttää terävää makuaistia ja herkkyyttä vivahteille. Ja ehkä kestävää viskipäätä.
Varsinaisen
maistelun jälkeen käytössä on maksullinen maistelutiski. Helmikuussa jätin
maistamatta 30-vuotiaan Hibikin ja olen siitä asti miettinyt, mitä minulta
mahtoi jäädä kokematta. Tällä kertaa tiesin siis, mitä tilata. Pian eteeni
kannettiin kolme viskilasia: yhdessä oli vuoden 2013 Hakushūn sherry caskia
(saatavilla vain tislaamolla), yhdessä 21-vuotiasta Hibikiä ja yhdessä
30-vuotiasta.
Sherry
cask olikin kypsytystynnyrinsä mukaisesti hienostuneen sherryinen: makea tuoksu
ja aimo annos rusinaa. Maultaan se oli myös täyteläinen ja pehmeän tamminen, mutta
näitä ominaisuuksia leikkasi nuoren viskin ärhäkkä puraisu. Tämä efekti
kuitenkin hävisi lisättyäni lasiin – japanilaisittain – tilkan vettä. Aloin
vähitellen ymmärtää, missä mizuwari-villityksessä on kyse.
Hibiki
21 oli minulle tietysti jo vanha tuttavuus, mutta se oli vielä suurenmoisempi
kuin muistin ja nousi tällä kertaa suosikkiviskikseni. Pehmeän makea,
eksoottisen hedelmäinen ja tasapainoinen tuoksu lupasi jo paljon, mutta pyöreä,
täyteläinen, hyvin runsas, pitkä ja tasapainoinen maku vei kerta kaikkiaan
mennessään. Kuten Lost in Translationin viskimainoksen ohjaaja
Hibikistä toteaa: あなたの古い友達と会うように(anata no furui tomodachi
to au yō ni), kuin tapaisit vanhan ystäväsi.
Lopulta
nostin lasin huulilleni.
Maistelutiskin
listalta löytyy toki kaikkea muutakin kiinnostavaa. Esimerkiksi Hibiki 17 on
saatavana valkotammi-, sherrytynnyri-, mizunara (japanintammi)-, savu-, ja jyväviskiversioina,
Yamazaki taas single cask -versioina vuosilta 1986 ja 1995. Samoin 12-vuotiaasta
Yamazakista ja Hakushūsta on erilaisia kypsytysversioita, ja listalla ovat
edustettuna varsin edulliseen hintaan myös Suntory-omisteisten skotlantilaisten
tislaamojen viskit.
Tunsin
pientä haikeutta jättäessäni taakse Hakushūn lumoavan metsätislaamon ja sen
ajattoman tunnelman. Tämä tarkoitti myös minun hyvästejäni japanilaisille viskitislaamoille pitkäksi aikaa.
Kun
hörpin hiljakseni 12-vuotiasta Hakushūta tislaamon lahjoittamasta viskilasista,
mieleni täyttää lämpö ja muistot hetkistä metsätislaamolla, jonka raikkaasta
vedestä ja ensiluokkaisista maltaista nyt juomani viskikin on lähtöisin. Kunpa
kaikki maailman suuryhtiöt ylläpitäisivät alueellaan lintujensuojelumetsää. Eläisimme
varmasti huomattavasti paremmassa maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti