Hakushūn viskitislaamo

Kapea polku johtaa keskelle pientä metsikköä. Sen alkuun on pystytetty lintukartta, jossa kerrotaan, mitä lintuja metsikössä elää. Pitkin polkua seisoo tauluja, joille on painettu tietoa muun muassa lintujen äänistä ja talvehtimisesta. Metsän reunassa lepäävän lammen yllä siintävät Japanin eteläiset Alpit samalla kun sitä reunustavien puiden lomasta pulppuaa lintujen keväinen laulu. Nämä äänet vuorten ympäröimässä maisemassa ovat niin rauhoittavia, että kaikki muu ympärillä unohtuu hetkeksi.

Tässä ympäristössä ei ihan heti arvaisi, että olen vierailemassa viskitislaamolla.

Japanissa viskiä tuotetaan monenlaisissa paikoissa. Helmikuussa vierailemani Suntoryn Yamazakin tislaamon alkuperäinen viskimestari Masataka Taketsuru perusti 1930-luvulla oman tislaamonsa Hokkaidōlle, koska piti Japanin pohjoissaarta kaikkein eniten Japanissa ilmastoltaan Skotlantia vastaavana. Näin syntyi Nikka, Suntoryn ohella kansainvälisesti tunnetuin japanilainen viskinvalmistaja. Usein sanotaankin, että Nikka tislaa "Japanin skottilaiset" viskit, Suntory taas "Japanin japanilaiset". Viskialalla on myös runsaasti kansainvälisesti hieman pienempiä toimijoita: esimerkiksi paremmin olutvalmistajana tunnettu Kirin tislaa viskiä Fuji-vuoren juurella, Tokion lähellä Saitamassa toimiva Chichibu taas ei kansainvälisellä tasolla pidä hirveästi melua itsestään, mutta tislaa varsin laadukkaita viskejä sekin.

Hakushū on kuitenkin tislaamoiden joukossa omaa luokkaansa.

Hakushūn viskitislaamo poikkeaa monella tapaa Yamazakin tislaamosta. Yamazaki sijaitsee Kioton ja Osakan välissä, siis alueella, joka suorastaan kuhisee ihmisiä ja jossa käy myös enemmän turisteja kuin missään muualla Japanissa. Yamanashin prefektuurissa sijaitseva Hakushū puolestaan on kaukana kaikesta asutuksesta. Lähimpään suureen kaupunkiin Kōfuun on matkaa junalla yli 40 minuuttia, ja itse tislaamoalue ei ole saavutettavissa julkisin kulkuneuvoin. Kobuchizawan pieneltä juna-asemalta kestää taksilla hieman yli kymmenen minuuttia Hakushūn tislaamolle.

Junamatkalla horisontissa siintää Fuji-vuori. Taksissa istuessa mieli muuttuu hyvin levolliseksi eteläisten Alppien reunustamia idyllisiä vuorimaisemia katsellessa.

Aivan kuten Suntoryn perustaja Shinjiro Torii päätyi vuonna 1923 perustamaan Japanin ensimmäisen viskitislaamon Yamazakiin sen kuuluisan ja hyvälaatuisen veden vuoksi, Suntory perusti Hakushūn tislaamon keskelle metsää tasan 50 vuotta myöhemmin alueelle, joka on tunnettu raikkaasta ja puhtaasta vedestään. Maailmanlaajuisestikin harvinaisen korkealla sijaitsevan "metsätislaamon" lisäksi Hakushūssa pullotetaan lähdevettä. Niin no, Suntoryhan on tunnetusti "水と生きるサントリー" (Mizu to ikiru Santorii), Veden kanssa elävä Suntory.

Luonto on tärkeä tekijä Hakushūn ympäristössä. Tislaamon filosofian mukaan vain hyvinvoivassa luonnossa voi valmistaa hyvää viskiä, ja vastaavasti metsässä, joka voi hyvin, elää myös lintuja. Tämä on yksi syy siihen, miksi tislaamolta on varattu kokonainen oma palsta lintualueeksi. Suntory järjestää alueella kaksi kertaa kuussa linturetkiä ja pitää yllä myös infosivua Japanin linnustosta. Lisäksi tislaamo myös keskittyy mahdollisimman ympäristöystävälliseen viskinvalmistukseen. Tässä mielessä se pyrkii elämään harmoniassa ympäröivän luonnon kanssa.

Hakushūn vierailijamäärät ovat ilmeisesti huomattavasti pienempiä kuin Yamazakissa. Siitä huolimatta tislaamoalue on merkittävästi laajempi: sillä sijaitsevat paitsi tehtaanmyymälä In the Barrel ja ravintola White Terrace (jonka ruoka-annokset on suunniteltu siten, että ne sopivat hyvin yhteen viskien kanssa, ei tosin onneksi raakana nautittuna), myös kolmikerroksinen viskimuseo, joka kertoo Suntoryn historian lisäksi viskinvalmistuksesta ja maailman viskeistä yleensä. Museossa pääsee myös esimerkiksi astumaan sisään viktoriaanisen Englannin tyypilliseen baariin.

Iwaten prefektuurin Tōnon (jossa olin syksyllä NHK:n tsunami-dokumentin kuvausten yhteydessä) tarustossa on kertomuksia mayoiga-taloista; suurista, vieraanvaraisista kartanoista, jotka yhtäkkiä ilmestyvät vuorilla eksyneen ja väsyneen matkalaisen eteen tarjoten lämmintä ruokaa ja leposijan. Museon kolmen kerroksen läpi kävellessä olo on epätodellinen. Kuinka usein tulee käyneeksi huippumuseossa tai -ravintolassa keskellä metsää? 

Itse kierros tislaamolla on hieman monipuolisempi kuin Yamazakissa. Viskinvalmistuksen prosessia avataan tarkemmin, kypsytystynnyreiden säilytyshalli on suurempi, ja videon kautta pääsemme myös seuraamaan viskin sekoittajia, siis lopullisen viskin valmistajia, työssään. Satojen pienten viskinäytteiden ympäröimät valkotakkiset japanilaiset tekevät huikeaa työtä, joka edellyttää terävää makuaistia ja herkkyyttä vivahteille. Ja ehkä kestävää viskipäätä.

Muutamat vierailijoista sen sijaan eivät kestä säilytyshallin tynnyreistä haihtuvaa varsin voimakasta, makean maltaista tuoksua, joka on mahdollista myös maistaa kielellä ilmaa suun kautta hengitettäessä. Tämä sama maku kuitenkin on havaittavissa aivan selvänä itse viskeissä. Tämänkertaisessa maistelussa meille tarjotaan kahta viskiä: Hakushūn mallasviskiä (ilmeisesti varsin nuorista tisleistä, koska ikää ei ole ilmoitettu) ja 12-vuotiasta Hakushūta. Kumpikin joko mizuwari-versiona eli lähdevedellä jatkettuna (joka on hyvin, hyvin tyypillinen japanilainen viskinnauttimistapa) tai soodawari-versiona eli soodavedellä jatkettuna. Pakko todeta, että yllätyksekseni varsinkin Hakushū-mallasviskin kohdalla tämä toimi ihan hyvin. 12-vuotiaan savuisuus taas pääsee mielestäni paremmin oikeuksiinsa raakana nautittuna; soodan joukossa savu tuntuu ylimääräiseltä elementiltä, minkä lisäksi sooda laskee huomattavasti viskin hedelmäisyyttä.

Drinkkisuosituksena meille ehdotetaan mallasviskin kaatamista samaan lasiin soodaveden kanssa suhteessa 1:4 ja lisäämään sekaan runsaasti jäitä ja tuoretta minttua. 12-vuotiasta oppaamme kehottaa kaatamaan tilkan jäätelöannoksen päälle ja katsomaan, miltä lopputulos tuntuu. (Pidän silti erikoisimpana nauttimistapana aiemmin mainitsemaani Yamazakin jatkamista lämpimällä vedellä. Hämmästyttävintä ideassa on se, että se oikeasti toimi kokeillessani ihan hyvin. Toki tässäkin kypsytysvuodet valuvat hukkaan sitä karvaammin, mitä enemmän niitä on...)

Varsinaisen maistelun jälkeen käytössä on maksullinen maistelutiski. Helmikuussa jätin maistamatta 30-vuotiaan Hibikin ja olen siitä asti miettinyt, mitä minulta mahtoi jäädä kokematta. Tällä kertaa tiesin siis, mitä tilata. Pian eteeni kannettiin kolme viskilasia: yhdessä oli vuoden 2013 Hakushūn sherry caskia (saatavilla vain tislaamolla), yhdessä 21-vuotiasta Hibikiä ja yhdessä 30-vuotiasta.

Sherry cask olikin kypsytystynnyrinsä mukaisesti hienostuneen sherryinen: makea tuoksu ja aimo annos rusinaa. Maultaan se oli myös täyteläinen ja pehmeän tamminen, mutta näitä ominaisuuksia leikkasi nuoren viskin ärhäkkä puraisu. Tämä efekti kuitenkin hävisi lisättyäni lasiin – japanilaisittain – tilkan vettä. Aloin vähitellen ymmärtää, missä mizuwari-villityksessä on kyse.

Hibiki 21 oli minulle tietysti jo vanha tuttavuus, mutta se oli vielä suurenmoisempi kuin muistin ja nousi tällä kertaa suosikkiviskikseni. Pehmeän makea, eksoottisen hedelmäinen ja tasapainoinen tuoksu lupasi jo paljon, mutta pyöreä, täyteläinen, hyvin runsas, pitkä ja tasapainoinen maku vei kerta kaikkiaan mennessään. Kuten Lost in Translationin viskimainoksen ohjaaja  Hibikistä toteaa: あなたの古い友達と会うように(anata no furui tomodachi to au yō ni), kuin tapaisit vanhan ystäväsi.

Tämä sai odottamaan 30-vuotiaalta sitäkin enemmän. Ja itse asiassa tuoksu olikin hyvin lupaava: siinä missä pidän jo 17-vuotiasta Hibikiä vastustamattomana ja 21-vuotiasta kerrassaan lumoavana, Hibiki 30 olisi pitänyt minut paikoillani jo pelkän tuoksunsa puolesta tuntikausia. Sen tasapainoisen runsas, hedelmäinen pehmeys tuntui tavoittavan uusia kerroksia toinen toisensa jälkeen. Karamellia ja eksoottista hedelmää muistuttavat vivahteet kietoutuivat samettisena yhteen hienoisen tammisuuden kanssa muodostaen rauhoittavan harmonian, samanlaisen joka lepää Hakushūn tislaamon vuorien ympäröimässä maisemassa, jossa sellaisella asialla kuin aika ei ole mitään tekemistä tämän hetkellisen ikuisuuden kanssa. Oli aivan kuin olisin kerta toisensa jälkeen erottanut yhä selvemmin, millaista laulua kaiku (jap. 響, hibiki) mukanaan kantoi, ja joka kerta kuullut siinä yhä hurmaavampia ja hienompia vivahteita.

Lopulta nostin lasin huulilleni.

Enkä oikein tiedä, mitä sanoa. Monet asiantuntijat sanovat, ettei yli 20-vuotiaita sekoiteviskejä kannata juoda, sillä puun maku on näissä viskeissä usein liian vahva (toki poikkeuksia tähän on lukuisia ja taas lukuisia). Hibiki 30 maistui hyvin kypsältä, samalla tavalla kypsältä kuin kypsä punaviini, ja sen maku viipyili suussa todella pitkään. Mutta se tuntui myös hyvin vahvasti tammiselta ja jopa hieman tanniiniselta. Jo 12-vuotiaassa Hibikissä on käytetty 30-vuotiaita tisleitä, joten oletan, että Hibiki 30:ssa on mukana myös yli 30-vuotiaita, mahdollisesti jo varsin puumaisia tisleitä. Ollakseni rehellinen Hibiki 30 oli kaikessa runsaudessaan mielestäni suurenmoinen viski, mutta en voinut silti olla varsinkin todella upean tuoksun jälkeen ajattelematta, että tässäkö tämä todella oli. Tähän arvioon vaikuttaa tietysti myös hintavertailu: Hibiki 21 maksaa 0,7 litran pullolta 21 000 jeniä eli vähän alle 200 euroa, Hibiki 30 puolestaan 105 000 jeniä eli vähän alle tuhat euroa. Ja vielä vanhemmista tisleistä valmistettu Hibiki 35 kymmenkertaisesti: hieman alle 10 000 euroa. Mutta se on jo harvinaisuus, jota ei löydy edes tislaamon maistelulistalta.

Maistelutiskin listalta löytyy toki kaikkea muutakin kiinnostavaa. Esimerkiksi Hibiki 17 on saatavana valkotammi-, sherrytynnyri-, mizunara (japanintammi)-, savu-, ja jyväviskiversioina, Yamazaki taas single cask -versioina vuosilta 1986 ja 1995. Samoin 12-vuotiaasta Yamazakista ja Hakushūsta on erilaisia kypsytysversioita, ja listalla ovat edustettuna varsin edulliseen hintaan myös Suntory-omisteisten skotlantilaisten tislaamojen viskit.

Tunsin pientä haikeutta jättäessäni taakse Hakushūn lumoavan metsätislaamon ja sen ajattoman tunnelman. Tämä tarkoitti myös minun hyvästejäni japanilaisille viskitislaamoille pitkäksi aikaa.

Kun hörpin hiljakseni 12-vuotiasta Hakushūta tislaamon lahjoittamasta viskilasista, mieleni täyttää lämpö ja muistot hetkistä metsätislaamolla, jonka raikkaasta vedestä ja ensiluokkaisista maltaista nyt juomani viskikin on lähtöisin. Kunpa kaikki maailman suuryhtiöt ylläpitäisivät alueellaan lintujensuojelumetsää. Eläisimme varmasti huomattavasti paremmassa maailmassa.