En olisi todennäköisesti nähnyt jokaisesta Helsingin turistioppaasta löytyviä nähtävyyksiä kuten Stadionin tornia tai Sibelius-monumenttia, jos en olisi käynyt niillä joko jonkun ulkomaalaisen tai ulkomailla asuvan suomalaisen kanssa. Samalla tavalla alkuperäisen kiotolaisen tunnistaa siitä, että hän tuntee kaupungin temppeleitä huonommin kuin kaupungissa viikon viettänyt turisti.
Nyt kun oleskeluni Japanissa alkaa lähestyä
loppuaan, minäkin huomaan, mitä kaikkea en ole vielä nähnyt tai kokenut. "Sen
voi tehdä sitten myöhemmin", on helppo ajatella, kunnes huomaa, että onkin jo
liian myöhäistä.
Tietysti vielä ei ole liian myöhäistä. En näe
mitään syytä, miksi en ehtisi tehdä kaikkea minkä haluankin. Mutta noin niin
kuin muuten, kolme viikkoa on kyllä häviävän lyhyt aika yhtään millekään.
Suomeen paluu tuntuu hieman kammottavalta mutta myös hieman kiinnostavalta. Kaikkein vähiten osaan nyt kuvitella ympäristöä, jossa voin kommunikoida täysin äidinkielelläni.
Syy hiljaisuuteni tässä blogissa ei suinkaan
ole ollut kirjoitushalun, vaan ajan puutteessa. Eilen sain hoidettua pois alta
todennäköisesti suurimman koitokseni koko täällä oleskeluni aikana, nimittäin
japaniksi japanilaiselle yleisölle pidetyn luennon. Tätä ennen sain
kirjoitettua loppuun erinäisiä tekstejä, jotka ovat kolkutelleet pitkään oven
takana.
Ja tänään havahduin siihen, miten lähellä lentoni jo onkaan.
Maanjäristykset tai Pohjois-Korean uhkailut
ovat tuntuneet täällä vähemmän kuin se asuintaloani tärisyttänyt viikko, jonka aikana
naapuritalo tuosta vierestä pistettiin matalaksi. Riippumatta mitä tapahtuu, kaikkien elämä jatkuu piinallisen,
lohdullisen samalla tavalla arkisena kuin ennenkin. Aivan kuten silloin
syksyllä 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti