Osaka #3 / Aika

Riippumatta siitä onko kyse huonoista vai hyvistä asioista, odotukset ja todellisuus kohtaavat harvoin.

Kun syksyllä kirjoitin ensimmäisestä käynnistäni Osakassa, esitin toiveen uusista stereotypioista ja lipusta bunraku-nukketeatteriin. Lopulta päätin kuitenkin mennä katsomaan bunrakua Tokioon, vaikka Osaka onkin teatterimuodon koti. Stereotypioilta taas olen säästynyt lukuun ottamatta kuulemaani huhua Osakan mummoista, jotka värjäävät hiuksensa violetiksi, pukeutuvat hupi-T-paitoihin ja kantavat mukanaan aina ja poikkeuksetta karkkia, jota he kutsuvat "ame-chaniksi", namusiksi.

Kun sunnuntaina nousin Osakaan matkaavaan junaan, tiesin matkan olevan viimeinen tänä vuonna ja mahdollisesti viimeinen hyvin, hyvin pitkään aikaan.

Samalla kyse oli kuitenkin myös ensimmäisistä kerroista. Osaka oli ensimmäinen japanilainen kaupunki, jossa vierailin. En ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä, kun nousin varovaisesti metroaseman portaat ja edessäni levittäytyi kukintonsa huipulla olevista kirsikkapuista vaaleanpunaisena hohtava Osakan linnan puisto. Se oli minun ensimmäinen kokemukseni Japanista. Se on muisto, josta voisin yhä liikuttua.

Nyt, lähes kuusi vuotta myöhemmin, monet asiat olivat eri tavalla. Ei ole kevät, vaan talvi. En ole seurassa, vaan yksin. En edes lähde arvailemaan, miten paljon parempi japanin kielen taitoni on kuin viimeksi. Yodobashi kameraan astuessani en enää hämmästele väriloistoa, joka paikasta kuuluvia mainosääniä ja päällekkäisiä musiikkeja. Olen jo tottunut niihin.

Tällä kertaa Osakan puiston kirsikkapuut levittivät oksiaan mitään kantamatta, mutta mutta linnaa tyynenä ympäröivän vallihaudan rauhallinen vesi heijasti taivaan sineä. Linnan edessä taikuri esitti temppuja, ja kun istuin hetkeksi penkille nauttimaan lämmintä kahvia, viereeni istui vanha mies, joka alkoi puhua minulle englantia mutta vaihtoi japaniin kuultuani, että opiskelen japania.

Kun poistuin puistosta ja nousin metroon, seinältä katsoi – kukas muukaan kuin Reifu Seegerusutamu, jonka monet tosin tuntevat paremmin nimellä Leif Segerstam. Tilanne tuntui niin absurdilta, että otin julisteesta valokuvan. Vieressäni istuva mies puolestaan kuvasi vastapäätä meitä kengännauhojaan solmivaa hopparia. Hopparin noustua pois mies esitteli minulle ylpeänä otostaan. Hän ei selvästikään puhunut sanaakaan englantia, mutta yritti kommunikoida kanssani osoittamalla omaa konserttimainostaan. Olinko minäkin menossa samaan konserttiin? Uskaltauduin puhumaan japaniksi, ja kävimme lyhyen keskustelun konserteista ja valokuvista.

Aivan kuin kuusi vuotta sitten. Ensimmäinen kosketukseni japanilaisiin tapahtui lentokoneessa, jossa nuorimies alkoi kysellä matkastani englanniksi – ei kovin vahvaksi englanniksi, mutta englanniksi kuitenkin.

Havahduin siihen, että ei kukaan ole lähestynyt minua tällä tavalla Japanissa sitten ensimmäisen kertani Osakassa.

Vierailu Tennoojin temppelissä osoitti ennen kaikkea, että Kioton temppelit kyllä riittävät minulle. Niinpä suuntasinkin Freds Cafehen – kahvilaan, jonka toasteihin miellyin neljä vuotta sitten – ja jatkoin sieltä urbaanimpaan ympäristöön, Den Den Towniin tai "Osakan Akihabaraan", kuten sitä myös kutsutaan. Kyse on Tokion Akihabaran kaltaisesta elektroniikka- ja fanitavaraliikkeiden sumasta, joskaan ihan oikean Akihabaran tasolle Den Den Town ei yllä. Ostin Nintendo-pelejä, joita olen viimeksi pelannut joskus lapsena. Tällä kertaa ne olivat japaniksi.

Mielessäni ajatus siitä, että kertani saattaa olla viimeinen, päätin lopettaa matkani Nanbaan. Kahdella edellisellä kerralla seuralaiseni alkoi voida pahoin. Nyt olin ensimmäistä kertaa täällä yksin.

Ihmisten paljoudessa ja iloisuudessa oli jotain, mitä teki hyvää katsella ulkopuolelta mutta mihin en päässyt sisälle. Katselin valomainosta, jossa mies piteli käsissään hymyillen kuohuvaa tuoppia. Päädyin lopulta tapaamaan viimeistä kertaa Glico-miestä, joka heijastui valotaulussa aivan yhtä voitonvarmana kuin ennenkin.

Toisin kuin japanilaiset, minä en ole ikinä onnistunut nukkumaan junassa. Tällä kertaa torkahdin kuitenkin oikeasti hetkeksi. Junan ikkunasta heijastuvat, salamana ohi kiitävät valomainokset muistuttivat  riipaisevalla tavalla siitä, mitä tarkoittaakaan ihmisen elämässä sellainen asia kuin aika.