Viimeisissä
päivissä on aina jotain erityistä.
Lukuisia
kertoja ohi kiitäneet maisemat näyttäytyvätkin kokoelmana muistoja. Silmien
edessä leviää joka suuntaan teitä ja polkuja, joita en koskaan kävellyt, vaikka
siihen olisi ollut mahdollisuus milloin vain. Auringon viimeisten säteiden kultaamat
kadut ja valoa heijastavat lasiset rakennukset kietoutuvat uuteen väriin. Sen
värin nimi on haikeus.
En
kirjoittanut tässä blogissa kovin montaa kertaa Kiotossa kohtaamistani
ongelmista, vaikka niitäkin oli täällä riittämiin. Joskus aika kuitenkin kultaa
ja puhdistaa muistot yllättävän nopeasti. En voi nyt olla näkemättä
kaikenlaisten vastaiskujenkin taustalla jonkinlaista tyynen rauhoittavaa
pysyvyyttä, jota läheskään kaikissa muissa Japanin kaupungeissa ei ole.
Sinänsä
onkin ehkä nurinkurista, että kun saavuin Kiotoon viime syyskuussa, tuntui
siltä, kuin minut olisi heitetty keskelle outoa maailmaa, joka toimii kuin
tuntemani maailma mutta on kuitenkin erilainen. Vierastin Kiotoa. Se oli
maailmana aivan erilainen kuin tuntemani Tokio, ja vaikka kerta toisensa
jälkeen löysin Kiotosta hienoja asioita, jokin kaupungissa ei ihan tuntunut
päästävän minua sisään.
Nyt
tämä paikka on kuitenkin alkanut tuntua kodilta. Ja kotien jättäminen taakse on
aina vaikeaa.
En
väitä, etten enää ikinä palaisi Kiotoon, mutta en usko, että tulen enää ikinä
asumaan täällä. Seuraavan kerran päivitänkin blogiani Tokiosta. Se on tietysti
omalla tavallaan paluu toiseen kotiin, varsinkin kun koti on siellä, missä
rakkaatkin ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti