Haikara (hyvästit Kiotolle)

Viimeisissä päivissä on aina jotain erityistä.

Lukuisia kertoja ohi kiitäneet maisemat näyttäytyvätkin kokoelmana muistoja. Silmien edessä leviää joka suuntaan teitä ja polkuja, joita en koskaan kävellyt, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus milloin vain. Auringon viimeisten säteiden kultaamat kadut ja valoa heijastavat lasiset rakennukset kietoutuvat uuteen väriin. Sen värin nimi on haikeus.

En kirjoittanut tässä blogissa kovin montaa kertaa Kiotossa kohtaamistani ongelmista, vaikka niitäkin oli täällä riittämiin. Joskus aika kuitenkin kultaa ja puhdistaa muistot yllättävän nopeasti. En voi nyt olla näkemättä kaikenlaisten vastaiskujenkin taustalla jonkinlaista tyynen rauhoittavaa pysyvyyttä, jota läheskään kaikissa muissa Japanin kaupungeissa ei ole.

Sinänsä onkin ehkä nurinkurista, että kun saavuin Kiotoon viime syyskuussa, tuntui siltä, kuin minut olisi heitetty keskelle outoa maailmaa, joka toimii kuin tuntemani maailma mutta on kuitenkin erilainen. Vierastin Kiotoa. Se oli maailmana aivan erilainen kuin tuntemani Tokio, ja vaikka kerta toisensa jälkeen löysin Kiotosta hienoja asioita, jokin kaupungissa ei ihan tuntunut päästävän minua sisään.

Nyt tämä paikka on kuitenkin alkanut tuntua kodilta. Ja kotien jättäminen taakse on aina vaikeaa.

En väitä, etten enää ikinä palaisi Kiotoon, mutta en usko, että tulen enää ikinä asumaan täällä. Seuraavan kerran päivitänkin blogiani Tokiosta. Se on tietysti omalla tavallaan paluu toiseen kotiin, varsinkin kun koti on siellä, missä rakkaatkin ovat.

Kapselihotellissa / Suomi-saunassa

Muutama päivä sitten päätin, että ennen lähtöäni Kiotosta haluaisin vielä käydä Hiroshimassa. Koska päätös syntyi päivää ennen lähtöä, en odottanut hotellitarjonnalta liikoja. Päätinkin oikoa mutkat suoriksi ja yöpyä toista kertaa elämässäni kapselihotellissa.

Kapselihotellit ovat yksi niistä nyky-Japanin ilmiöistä, joille muualla maailmassa hihitellään ja joita pidetään enemmän tai vähemmän hulluina ja erikoisina. Ja no, kieltämättä siinä on ehkä jotain erikoista, että yöpyjä ei astu sisään huoneeseen, vaan tunkee itsensä vuoteen sijaan nukkumaan yhteen monista putkista seinällä. Mutta oli ennakkokäsitys kapselista mikä tahansa, oikeasti se on mitä mukavin ja kodikkain yöpymispaikka.

Mukavan pehmeä ja valaistukseltaan kodikas kapseli on yleensä varustettu vähintään televisiolla, kellolla ja radiolla. Televisiossa riittää kanavia yleisradion lähetyksistä aikuisviihteeseen, joskin riippuu aivan hotellista, maksaako tiettyjen kanavien katsominen vai ei. Viereistä kuvaa säihkätäville kerrottakoon, että omia jalkapohjia ei luonnollisesti tarvitse esitellä hotellin muulle käyttäjäkunnalle, vaan kapselin päädyn saa suljettua luukulla tai verholla. Hyvällä tuurilla kapselissa mahtuu korkeuden puolesta jopa istumaan, ja ainakin leveyssuunnassa kapseli on tarpeeksi tilava. Kovasti yli 180-senttiset joutuvat tosin mitä todennäköisimmin nukkumaan sikiöasennossa.

Kapselihotellissa ei kuitenkaan tarvitse viettää aikaa yksinomaan kapselin sisällä. Hotelleihin sisältyy melko usein myös kylpy- ja saunaosasto. Hotelleissa on myös lähes poikkeuksetta juoma-automaatteja, oleskeluhuoneita ja joskus myös jonkinlainen ravintola tai vähintään yksinkertaisia ruokia tarjoava automaatti. Kapselihotelliin tullaan oleskelemaan: sisään tullessa omat vaatteet kenkiä myöten jätetään lukolliseen lokeroon ja vaihdetaan jinbei-tyyppiseen asuun, toisin sanottuna lyhyisiin housuihin ja kevyeeseen, solmien suljettavaan paitaan.

Löysin Hiroshimasta erittäin hyvältä sijainnilta kapselihotellin, jossa yöpyminen kustansi 2600 jeniä (noin 20 euroa). Hotellin internet-sivuja tutkiessani huomasin, että hotellin kylpy- ja saunaosasto vaikutti poikkeuksellisen monipuoliselta. Osastolla oli erilaisia kuumavesialtaita, mutta myös peräti neljä erilaista saunaa. Itse asiassa pelkän kylpytilan käyttö ilman yöpymistä olisi maksanut 2400 jeniä, eli melkein yhtä paljon kuin itse yöpyminenkin. Jotain erityistä kylpyosastossa siis täytyi olla.

Yksi hotellin neljästä saunasta oli nimeltään Suomi-sauna. Kyseistä saunaa luonnehdittiin mahdollisuutena päästä nauttimaan löylystä (joka oli käännetty muotoon rouryuu).  Jokainen japanilaisia saunoja kokenut varmasti tietää, että yleensä japanilaiseen saunaan astujaa voi odottaa melkein mikä tahansa, kunhan sitä pystyy luonnehtimaan tavallista lämpimämmäksi huoneeksi. TV kuuluu lähes poikkeuksetta vakiovarustukseen, ja loppuun asti tunnutaan varovan sitä, ettei sauna vain käy liian kuumaksi. Itse olin siis riemuissani uudesta löydöstäni.

Kokeneemmat ystäväni kuitenkin esittivät heti epäilynsä saunaa kohtaan. Jossain päin Japania löylymahdollisuudella mainostettu sauna oli esimerkiksi paljastunut kopiksi, jossa paikan työntekijä kävi kerran tunnissa heittämässä vettä kiukaalle. Se niistä löylyistä sitten.

Hiroshimaan saavuttuani kävelin ympäri kaupunkia noin kuuden tunnin ajan painavaa olkalaukkua kantaen. Päivän taittuessa illaksi alkoi tuntua, että olisi aika istuutua rentoutumaan lämpimään kylpyyn.

Astuin siis sisään kapselihotellin maailmaan. Hoidin vastaanottomuodollisuudet, vaihdoin vaatetukseni, kävin tarkistamassa oman kapselini ja painuin suoraa päätä kylpyosastolle.

Kylpyosastoa ei kehuttu netissä turhaan. Altaita oli useampaan lähtöön tavallisesta lämminvesikylvystä poreilevaan kalsiumkylpyyn. Kapselihotellille tyypillisesti pesupaikkojen viereen oli asetettu parranajovälineet, hammasharjat ja muita hygienianhoitovälineitä. Peseydyin, istuin hetken kalsiumkylvyssä ja heti kun maltoin, nousin ylös ja avasin puuoven, jossa luki Finrando sauna, Suomi-sauna.

Saunan lattialla odotti ruukku, jonka päälle oli asetettu kauha. Nurkassa seisoi ihan oikea kiuas. Televisiossa pyöri komediaohjelma kiuasta vastapäätä. Ihan kuin Suomessa, mutta kuitenkin Japanissa. Olin tullut kotiin.

Ainoa pettymyksen hetki koitti, kun heitin vettä kuumille kiville, joista kuului sihinän sijaan lätinää. Mutta kärsivällisyys palkittiin: lämpö ja kosteus nousivat pian. En ole ikinä kokenut Japanissa näin miellyttävää saunaa. (Ainoana miinuksena oli todella päihtynyt vanhempi herrasmies, joka näytti nauttivan kiusallisista puheenaiheista.)

Suomalaisen saunan vieressä oli "viileäsauna", jossa istuessa tulvivat elävästi mieleen muistot jäähyhetkistä kylmemmällä ilmalla. Aitoa Japania oli sen sijaan se, että kahdesti saunaan tuli japanilainen, joka mutisi "onpa kuumaa" ja painui samalla ovenavauksella ulos. Edes lämpötilan puolesta helpommassa vaihtoehdossa, höyrysaunassa, ei ollut pahemmin muita.

Kylpemisen jälkeen istuin kuudennen kerroksen ravintolatilaan nauttimaan friteerattuja ostereita ja Kirinin tummaa olutta. Kaiuttimista virtasi hiljaa pehmeä jazz, oluen vaahto nuoleskeli lasin yläreunaa. En voinut tuona mukavan raukeuden valtaamana hetkenä olla ajattelematta, että kapselihotellit ovat kertakaikkisen upea asia.

Yllättävän monet tuntuvat nukkuvan oman kapselinsa sijaan ravintolatilan viereisessä oleskeluhuoneessa, jossa on mahdollista katsella televisiota ja lukea lehtiä tai sarjakuvia. Itse suuntasin kuitenkin rättiväsyneenä kapseliini, johon olisin todennäköisesti nukahtanutkin saman tien ilman naapurikapselista kantautuvaa TV:n ääntä. Useimmat tosin osaavat ottaa naapurit huomioon ja pitävät television äänenvoimakkuuden alhaalla.

Kapselihotellit ovat stereotyyppisesti illan viimeisestä junasta myöhästyneiden salarymanien yösijoja. Yöllä heräsinkin erittäin kovaääniseen, hyväntuuliseen ja päihtyneeseen jutteluun, joka vaimeni vasta hotellin työntekijän tultua hiljentämään hilpeä juhlija. Kun aamulla istuuduin ravintolatilan tiskille nauttimaan aamiaista, lähelleni istuutui hieman räjähtänyt mies, joka tilasi pullo-oluen. Lasin ja pullon saatuaan hän pyysi isompaa lasia, joka olisi täynnä jäitä.

Hän totisesti kuulosti ja näytti siltä, että hänen oli pakko saada olut jäillä.

Olisin tässä vaiheessa voinut jättää kapselihotellin taakseni, mutta aamiaisen jälkeen huomasin kylpyosaston vetävän minua puoleensa vielä kerran. Tällä kertaa suomalaisen saunan kiuaskin oli kuumempi, ja vesi höyrystyi heti. Pukeutumistilaa koristivat Nihon sauna kyōkain eli Japanin saunayhdistyksen infotaulut saunan terveyvaikutteista.

Yöpyminen kapselihotellissa on yksi niistä nyky-Japanin kokemuksista, joita ei voi kokea autenttisena juopuneine salarymaneineen missään muualla maailmassa. Varsinkin oleskelutilassa kapselihotelli kyllä mahdollistaa sosiaalisuudenkin, mutta periaatteessa konseptin voi nähdä osana samaa epäsosiaalisia palveluita tarjoavaa jatkumoa, johon kuuluvat myös yhden hengen karaoke tai yhden ihmisen loosit raamen-paikoissa. Vaikka en itse innostu kahdesta viimeisestä, kapselihotellien yksityisyydestä nautin täysin rinnoin. Omassa kapselissa on jotain kertakaikkisen parempaa kuin usean hengen dormitorihuoneissa, joita Hiroshimassa kyllä olisi ollut tarjolla pilvin pimein. Aamulla suuntasin hyvin levänneenä ja hyvin kylpeneenä kohti Miyajimaa ja sen kuuluisaa torii-porttia keskellä merta. Ehkäpä saunayhdistyksen väitteissä oli jotain perääkin.

Lopuksi kunnia sille, jolle se kuuluu: New Japan Ex -kapselihotelli erittäin hyvällä sijainnilla, Hiroshiman vilkkaalla yöelämäalueella löytyy täältä: http://www.sauna-nj.co.jp/index.html. Paikan ainoa huono puoli lienee se, että kuten niin monet muutkin kapselihotellit, myös tämä on valitettavasti vain miesten käyttöön.

Osaka #3 / Aika

Riippumatta siitä onko kyse huonoista vai hyvistä asioista, odotukset ja todellisuus kohtaavat harvoin.

Kun syksyllä kirjoitin ensimmäisestä käynnistäni Osakassa, esitin toiveen uusista stereotypioista ja lipusta bunraku-nukketeatteriin. Lopulta päätin kuitenkin mennä katsomaan bunrakua Tokioon, vaikka Osaka onkin teatterimuodon koti. Stereotypioilta taas olen säästynyt lukuun ottamatta kuulemaani huhua Osakan mummoista, jotka värjäävät hiuksensa violetiksi, pukeutuvat hupi-T-paitoihin ja kantavat mukanaan aina ja poikkeuksetta karkkia, jota he kutsuvat "ame-chaniksi", namusiksi.

Kun sunnuntaina nousin Osakaan matkaavaan junaan, tiesin matkan olevan viimeinen tänä vuonna ja mahdollisesti viimeinen hyvin, hyvin pitkään aikaan.

Samalla kyse oli kuitenkin myös ensimmäisistä kerroista. Osaka oli ensimmäinen japanilainen kaupunki, jossa vierailin. En ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä, kun nousin varovaisesti metroaseman portaat ja edessäni levittäytyi kukintonsa huipulla olevista kirsikkapuista vaaleanpunaisena hohtava Osakan linnan puisto. Se oli minun ensimmäinen kokemukseni Japanista. Se on muisto, josta voisin yhä liikuttua.

Nyt, lähes kuusi vuotta myöhemmin, monet asiat olivat eri tavalla. Ei ole kevät, vaan talvi. En ole seurassa, vaan yksin. En edes lähde arvailemaan, miten paljon parempi japanin kielen taitoni on kuin viimeksi. Yodobashi kameraan astuessani en enää hämmästele väriloistoa, joka paikasta kuuluvia mainosääniä ja päällekkäisiä musiikkeja. Olen jo tottunut niihin.

Tällä kertaa Osakan puiston kirsikkapuut levittivät oksiaan mitään kantamatta, mutta mutta linnaa tyynenä ympäröivän vallihaudan rauhallinen vesi heijasti taivaan sineä. Linnan edessä taikuri esitti temppuja, ja kun istuin hetkeksi penkille nauttimaan lämmintä kahvia, viereeni istui vanha mies, joka alkoi puhua minulle englantia mutta vaihtoi japaniin kuultuani, että opiskelen japania.

Kun poistuin puistosta ja nousin metroon, seinältä katsoi – kukas muukaan kuin Reifu Seegerusutamu, jonka monet tosin tuntevat paremmin nimellä Leif Segerstam. Tilanne tuntui niin absurdilta, että otin julisteesta valokuvan. Vieressäni istuva mies puolestaan kuvasi vastapäätä meitä kengännauhojaan solmivaa hopparia. Hopparin noustua pois mies esitteli minulle ylpeänä otostaan. Hän ei selvästikään puhunut sanaakaan englantia, mutta yritti kommunikoida kanssani osoittamalla omaa konserttimainostaan. Olinko minäkin menossa samaan konserttiin? Uskaltauduin puhumaan japaniksi, ja kävimme lyhyen keskustelun konserteista ja valokuvista.

Aivan kuin kuusi vuotta sitten. Ensimmäinen kosketukseni japanilaisiin tapahtui lentokoneessa, jossa nuorimies alkoi kysellä matkastani englanniksi – ei kovin vahvaksi englanniksi, mutta englanniksi kuitenkin.

Havahduin siihen, että ei kukaan ole lähestynyt minua tällä tavalla Japanissa sitten ensimmäisen kertani Osakassa.

Vierailu Tennoojin temppelissä osoitti ennen kaikkea, että Kioton temppelit kyllä riittävät minulle. Niinpä suuntasinkin Freds Cafehen – kahvilaan, jonka toasteihin miellyin neljä vuotta sitten – ja jatkoin sieltä urbaanimpaan ympäristöön, Den Den Towniin tai "Osakan Akihabaraan", kuten sitä myös kutsutaan. Kyse on Tokion Akihabaran kaltaisesta elektroniikka- ja fanitavaraliikkeiden sumasta, joskaan ihan oikean Akihabaran tasolle Den Den Town ei yllä. Ostin Nintendo-pelejä, joita olen viimeksi pelannut joskus lapsena. Tällä kertaa ne olivat japaniksi.

Mielessäni ajatus siitä, että kertani saattaa olla viimeinen, päätin lopettaa matkani Nanbaan. Kahdella edellisellä kerralla seuralaiseni alkoi voida pahoin. Nyt olin ensimmäistä kertaa täällä yksin.

Ihmisten paljoudessa ja iloisuudessa oli jotain, mitä teki hyvää katsella ulkopuolelta mutta mihin en päässyt sisälle. Katselin valomainosta, jossa mies piteli käsissään hymyillen kuohuvaa tuoppia. Päädyin lopulta tapaamaan viimeistä kertaa Glico-miestä, joka heijastui valotaulussa aivan yhtä voitonvarmana kuin ennenkin.

Toisin kuin japanilaiset, minä en ole ikinä onnistunut nukkumaan junassa. Tällä kertaa torkahdin kuitenkin oikeasti hetkeksi. Junan ikkunasta heijastuvat, salamana ohi kiitävät valomainokset muistuttivat  riipaisevalla tavalla siitä, mitä tarkoittaakaan ihmisen elämässä sellainen asia kuin aika.

Fresco

Kullakin maalla on omanlaiset päivittäistaravakauppansa, joiden käytännöt poikkeavat toisistaan suuresti. Isoin ero Suomen ja useimpien maailman maiden välillä on luultavasti alkoholipolitiikka – useimmissa maissa kun väkevätkin löytyvät tavallisista kioskeista ja ruokakaupoista, eikä alkoholin myyntiä ole sidottu sallittuihin kellonaikoihin.

Mutta muitakin eroja on runsaasti. Japanissa esimerkiksi hedelmiä ei punnita itse, vaan ne on hinnoiteltu kappaleittain. Minulle on edelleen mysteeri, miten kauppojen henkilökunta muistaa kaikkien hedelmien tai vaikkapa kappaleittain ostettavien lihatuotteiden hinnat (tai vaihtoehtoisesti pystyy hakemaan oikean tiedon silmänräpäyksessä). Ja siinä missä Suomessa isot marketit ovat yleensä pieniä edullisempia, Japanissa asia tuntuu olevan päinvastoin. Erot eivät aina ole ihan pieniä: eräässä suuressa marketissa litra erästä oliiviöljyä maksoi 900 jeniä, toisessa, pienemmässä kaupassa täsmälleen sama tuote maksoi noin 500 jeniä.

Noin viiden minuutin kävelymatkan päässä omasta asunnostani on Fresco-ketjun ruokakauppa, josta saa periaatteessa kaikki päivittäistavarat, joita voisin keksiä tarvitsevani. Mutta saa sieltä paljon muutakin. Ja yhä edelleen, viiden kuukauden jälkeenkin, saan yllättyä kerta toisensa jälkeen hyllyjen tarjonnasta.

Vihannesosasto oli mielestäni kiinnostava syksyn alussa, heti Kiotoon saavuttuani. En esimerkiksi pystynyt käsittämään, miten yksi japanilainen valkosipuli voi maksaa 200 jeniä siinä missä kolme kiinalaista maksaa 100. Entä 198 jeniä maksava paprika? Talven myötä vihannesten ja hedelmien hinnat ovat nousseet huimasti. Syksyn alussa maksoin salaattikerästä 98 jeniä, nyt se maksaa 398. Taannoin näkemieni TV-uutisten mukaan vihannesmyyntiä ajatellen tämä talvi on kuitenkin ilmeisesti poikkeuksellisen hankala. En usko, että kukaan saa minua enää kiinni Suomen vihanneshinnoittelun kritisoinnista.

Kerran muuten näin Frescossa jopa matsutake-sieniä (suomeksi männyntuoksuvalmuska, ei sillä että tuo nimi avaisi ainakaan itselleni asiaa yhtään enempää), joka on Japanissa hyvin arvostettu ja arvokas herkku. Harmittaa, etten tuolloin tullut maistaneeksi, sillä sen koommin en ole matsutakeen missään törmännyt.

Syyskuussa Frescon makkaraosastolle oli kiinnitetty näyttö, jossa pyöri parin viikon ajan kuvassa näkyvä mainos äänekkäine mainoslauluineen. En liioittele sanoessani äänekäs – ärsyttävä musiikki tunkeutui korviin marketin toisessa päädyssäkin ja sai minut todella huolestumaan kaupan henkilökunnan mielenterveyden puolesta. Juuri kun ajattelin ottaa yhteyttä kauppiaaseen tämän työntekijöiden puolesta, mainos vedettiin pois. Itse en ole kovin innostunut makkaroiden ostamisesta, mutta jos olisin, tämä mainos olisi saanut minut lähinnä pysymään mahdollisimman kaukana kyseisestä merkistä.

Makkaroiden sijaan kannattaa tietysti suosia ylipäänsä tuoretta lihaa, ja erityisesti broilerinliha ja kala ovat Japanissa edullisempia kuin Suomessa. Mutta miten valmistaa tuoretta kalmaria tai jättitaskurapua? Itselleni vieraat raaka-aineet eivät jää tähän, vaan kalatiskiltä löytyy myös lukuisia kalalajeja, joista en tiedä mitään. Sama koskee tosin myös sieniosastoa, jolla on lukuisia sieniä, jotka ovat paitsi edullisempia, myös herkullisempia kuin mitä Suomen ruokakaupoilla on tarjota (kesän ulkopuolella).

Hieman erilaisiin sienituotteisiin siirtyäkseni, yksi ulkomailla kävijää yleensä ihmetyttävä seikka on alkoholikulttuuri. Keski-Euroopassa ja Japanissa myydään pieniä väkeväpulloja suoraan kassan vieressä, mitä on Suomessa mahdotonta kuvitella vaikkapa paikallisessa Siwassa tai Alepassa. Tämä seikka ei enää sinänsä yllätä minua, mutta tavallisen ruokakaupan hyllyltä bongattu 2,7 litran muovikanisteri viskiä 1880 jenin hintaan (noin 19 euroa) oli hätkähdyttävämpi löytö. Vieressä nököttävä, hieman kalliimpi pullo on saanut hintalappuunsa merkinnän "happy price". Kyseinen viski ei edes ole sellaista kuraa kuin hinta antaisi olettaa – se on itse asiassa ihan hyvin tehty perus-blended-viski. (Itse tosin en ostanut 2,7 litran pulloa.)

Häpeäkseni tunnustan, etten edelleenkään osaa valmistaa japanilaista ruokaa. Olen täällä tyytynyt pääosin eurooppalaisiin keittotaitoihin, joita hyödynnän Suomessakin. Tästä huolimatta käynti ruokakaupassa on yhä edelleen kiinnostava kokemus, joka tarjoaa yllätyksiä toisensa perään.

Minun on tullut pian aika heittää hyvästit Frescolle ja siirtyä jälleen Kōenjin toissasyksynä tutuksi tulleen Big-A:n tarjontaan. Ruokakauppa kuin ruokakauppa, erot eivät ole aivan valtavan suuria. Silti jään kaipaamaan Frescon kassahenkilöiden ystävällisyyttä ja kotiäitien pieniä lapsia, jotka loivat kerta toisensa jälkeen outoon ulkomaalaiseen ikuisuuden pituisia katseita suurilla, kirkkailla silmillään.