Opintojen loppu

Olen kirjoittanut jo kerran opiskelusta. Tämä on se toinen ja ehkä viimeinen kerta.

Kuvittelin viiden kuukauden vaihto-opintojen olevan pitkä aika, mutta todellisuudessa itse opintoja olikin vain neljä kuukautta, ja nekin riensivät hetkessä. Perjantaina sain kotitehtäväksi edistyneen tason kieliopin kokeen, jonka palautin eilen. Opintoni Dōshishan yliopistossa ovat käytännössä ohitse.

Käteeni on kuitenkin jäänyt lyhyessäkin aikaa paljon.

Olen päässyt katsomaan kahdesti nō-teatteria, suorittanut kansainvälisesti arvostetun japanin kielen tasokokeen JLPT:n korkeimman tason ja pidellyt käsissäni shōta (gagaku-hovimusiikkisoitin), johon shōgun Ashikaga Yoshimitsu oli erityisen mieltynyt (kuvassa, tosin nokkelimmat huomaavatkin, että minä en näy kuvassa). Tuona hetkenä historia tuntui kovin läheiseltä.

Kun tulin syksyllä Japaniin, en pystynyt lukemaan japaninkielistä kaunokirjallisuutta tai oman alani tieteellistä tekstiä – varsinkaan vanhempaa sellaista – ilman sanakirjaa. Nyt pystyn. Helmikuussa julkaistaan toinen japaniksi kirjoittamani artikkeli japanilaisessa musiikkilehdessä.

Tämä kaikki on sen ansiota, että olen saanut opiskella hyvässä yliopistossa. Sen perusteella, mitä olen muista Helsingin yliopiston japanilaisista partneriyliopistoista kuullut, uskallan väittää, että niille, jotka oikeasti haluavat oppia japania ja saada kosketusta maan perinteisiin kulttuurimuotoihin, Doshisha on paras valinta (Hokkaidosta tosin en osaa sanoa). En olisi ikinä pystynyt läpäisemään JLPT:n N1-tasoa tänne tullessani. Tein sen kuitenkin opiskeltuani täällä alle kolme kuukautta. Tämä kertonee opetuksen tasosta jotakin.

Viralliset ja epäviralliset yhteyteni Dōshishaan päättyvät tänään tavatessani todennäköisesti viimeistä kertaa luokkatovereitani. Siis juuri niitä, joista suurin osa on kiinalaisia. Ilkeät stereotypiat laukkaavat villeinä, ja niinpä minuakin varoitettiin etukäteen kiinalaisista. He ovat huumorintajuttomia, hyviä kirjallisessa japanissa mutta toivottomia suullisessa, eivät halua olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa ja puhuvat aina vain kiinaa.

Olen kyllä tavannut tällaisiakin kiinalaisia, kurssilla jonka jouduin ottamaan muun kuin oman luokkani kanssa. Omasta luokastani minulla ei kuitenkaan ole mitään pahaa sanottavaa. Miettikääpä vaikka tätä: kun olimme syömässä okonomiyakia, istuin pöydässä kuuden kiinalaisen kanssa. Koko illan aikana he eivät puhuneet yhtä ainutta sanaa kiinaa – lukuun ottamatta niitä hetkiä, kun he eivät tienneet jotain japanin kielen ilmaisua ja halusivat tarkistaa sanan joltain muulta. Kuinka moni suomalainenkaan toimisi samoin? Kun luokkamme viimeinen yhteinen koe oli ohitse, opettaja mainitsi erikseen, kuinka luokan kiinalaiset olivat poikkeuksellisen halukkaita puhumaan japania.

Monet sanovat, että vaihtovuosi Japanissa alkaa jollain tapaa "avautua" vasta puolessavälissä. Vaikka en väitettä ihan tuollaisenaan allekirjoita, niin en toisaalta todellakaan olisi vielä valmis lähtemään pois Japanista. Vietän Kiotossa vielä pari viikkoa, minkä jälkeen siirryn kolmeksi kuukaudeksi Tokioon tekemään tutkimusta ja elämään Kumin kanssa. Monet niistä unelmista, jotka kannoin mukanani Suomeen poistuessani Japanista marraskuussa 2011, ovat täyttyneet.

Dōshishan yliopiston perustajasta Jō Niijimasta on tehty yliopiston historiankirjoituksessa lähes myyttinen hahmo, mikä osittain kytkeytyy myös yliopiston kristilliseen taustaan. "Mysterious Hand Guide You!", kuten eräässäkin julisteessa ilmoitettiin. Jotain hyvää Niijima kuitenkin selvästi pani alulle. Yksi yliopiston tavoitteista on kouluttaa nuoria, jotka pystyvät kotimaahansa palattuaan toimimaan Japaniin liittyvissä työtehtävissä tai tekemään kulttuurivaihtoa Japanin kanssa. Kun eilen käänsin selkäni kampukselle, tajusin ensimmäistä kertaa, miten paljon opinnoistani tässä yliopistossa pidinkään. On hienoa huomata, että on yliopistoja, jotka noudattavat tavoitteitaan.

Paluu

Tietokoneeni kovalevy hajosi joulukuussa. Yhdessä silmänräpäyksessä hävisi valtava määrä tekstiä, kuvia, musiikkia, muistoja. Odotin uutta tilaamani miniläppäriä viikkoja, ja sain sen vihdoin käsiini.

Koneen puuttuminen sai minut tiedostamaan, miten pelottavan tärkeäksi osaksi tietokone on muuttunut nykyihmisen elämää. Pärjään kyllä mainiosti ilman Facebookia ja vaikka nettiäkin, mutta ilman sähköpostia minun on jo vaikeampi olla.

En enää osaa kirjoittaa ilman tietokonetta. Miksi kirjoittaisinkaan käsin jotain, jonka kuitenkin myöhemmin haluan sähköiseen muotoon? Kun istuin asunnossani lukemassa kirjaa tai kuuntelemassa musiikkia, pääni alkoi täyttyä sanojen ja lauseiden jonosta, jotka halusin kirjata ylös. Joinain päivinä pyöräilin takaisin yliopistolle voidakseni tehdä niin kirjastossa.

Nyt minun ei enää tarvitse. Uusi japaninkielinen koneeni Windows 8 - käyttöjärjestelmineen kannettiin ovelleni, ja tulen oletettavasti saamaan tehokurssin nyt myös japanin kielen Windows-jargonista. Odotan jo innolla, kuinka suomeksikin loogiset lauseet kuten "Toimintoa ei voitu suorittaa, koska polku X viittasi laittomasti kohteeseen Y" taipuvat japaniksi.

Nyt, kun olen kuitenkin palannut tietokoneen ja Internetin mahdollisuuksien äärelle, jatkanen jälleen kirjoittamista tännekin. Samalla päivitän joulukuulle niitä mietelmiäni, joiden kirjoittamista suunnittelin tai olin jo ehtinyt aloittaa.

Lopuksi pieni neuvo kaikille tätä lukeville. Oli tilanteenne mikä tahansa, varmuuskopioiden tekemättä jättäminen on pelkkää idiotismia. Oma tekosyyni oli se, että minulla on Suomessa ihan hyvä ulkoinen kovalevy joka oli liian painava otettavaksi mukaan Japaniin, ja rahallinen tilanteeni on sellainen, ettei minua nyt huvita ostaa uutta ulkoista kovalevyä. Nyt maksoin siitä tärkeiden tiedostojen menetyksenä. Älkää toistako minun virhettäni. Tehkää varmuuskopiot edes nettiin, jos ette halua hankkia ulkoista kovalevyä. Pahassa paikassa tulette vielä kiittämään itseänne.

Joulu Kiotossa

Joululaulut tunkeutuvat korvista sisään ostoskeskuksissa ja kauppakaduilla. Oman yliopistoni valtavan kuusen latvaan on ripustettu suuri tähti, ja kuusen valokoristeet ovat muutenkin varsin näyttäviä.

Sanotaan, että japanilaiset noudattavat vuoden lopussa viikon sisällä kolmea eri uskontoa. Joulu on kristillinen juhla, uudenvuoden aattoa vietetään buddhalaisittain ja uudenvuoden päivää shintolaisittain.

Todellisuudessa joulu ei kuitenkaan ole Japanissa iso tapahtuma. Itse asiassa Japanin joulu ja uusivuosi ovat jossain määrin päinvastaisia Suomen perinteiden kanssa: täällä uutenavuotena keräännytään yhteen perheen kanssa ja noudatetaan mitä erilaisimpia perinteitä, mutta joulua vietetään kavereiden tai seurustelukumppanin kanssa. Kaikesta mainonnasta ja koristeista huolimatta joulu ei täällä huipennu minkäänlaisiin juhliin, vaan Japanissa joulu on rehellisen suoraselkäisesti kulutusjuhla. Juhlien ohella täältä puuttuu tosin jotain muutakin: ihmisten kiire ja stressi joulun alla. Olen itse herkistynyt sille taatusti viime vuosina aivan erityisesti Alkossa työskennellessäni. Sen puutetta en sure yhtään.

Jingle bells, jingle bells, jingle all the way...

Amerikkalaiset joululaulut virtaavat pitkän ostoskäytävän kaiuttimista toisiaan seuraten. Havahdun siihen, miten puuduttavia renkutuksia ne ovatkaan. Japanilaiset ystäväni pilailevat esittäen käsitystään masentavista suomalaisista joululauluista, joissa tontulla on univaikeuksia ja kuolleet perheenjäsenet saapuvat maahan linnun muodossa. Niin, tällaisten laulujen säestämänä vietetään vuoden tärkeintä perhejuhlaa. Tässä valossa Suomen joulu on itse asiassa kertakaikkisen absurdi.

Silti huomaan, että omasta mielestäni juuri nämä alakuloiset sävelmät tekevät joulusta joulun. Niitä kuunnellessa voi kuvitella itsensä paksuina kimmeltävien hankien keskelle. Niissä on jotain ikuista ja turvallista. Tai on tähän asti ollut. Jouluaattona huomasin istuvani japanin kielen oppitunnilla ja muutaman tunnin kuluttua katsomassa nō-teatteriesitystä keskellä lumetonta Kiotoa.

Mutta ei suomalainen joulunvietto ole Japanissa mitenkään mahdoton asia. Aatonaattona sain syödäkseni riisipuuroa suomalais-japanilaisissa joulujuhlissa. Täältä löytyy appelsiineja, joihin pistellä neilikoita (joskin kuulemani mukaan tämä on vieras perinne monille suomalaisillekin), ja jouluaaton iltana joimme Kumin kanssa glögiä ja kuuntelimme suomalaisia joululauluja.

Ihmiset tekevät lopulta joulun. Siinä mielessä en tällä kertaa voinut yhtyä tuttavani sanoihin, joiden mukaan joulu on pahin koitos, jonka Suomen ulkopuolella voi kokea.

Toivotan mukavaa joulua myös kaikille tätä lukeville, missä maailman kolkassa sitä sitten vietetäänkään.

Nō-teatterissa

Olen syyskuusta asti käynyt yliopistolla kurssia nō-teatterista. Kurssi on monella tapaa poikkeuksellinen. Nō-teatterin historian ja muun tietopainotteisen sisällön opiskelemisen ohella olemme päässeet nousemaan nō-teatterilavalle, kokeilemaan teatterin liikkumistapoja (ja huomanneet, miten tuskallisia ne ovat) ja katselleet, miltä maailma näyttää yli 400-vuotiaiden nō-naamioiden takaa.

Tämänkaltaiset asiat mahdollistaa se, että kurssin opettaja on itse nō-teatteria 3-vuotiaasta asti harjoittanut ammattilainen. Hän kuuluu Kawamuran nō-teatterisukuun, jolla on Kiotossa myös oma lavansa. Oman ennakkokäsitykseni mukaan perinteisille taidemuodoille elämänsä omistaneet ovat hieman vieraantuneita muusta yhteiskunnasta, mutta vielä mitä: opettajamme tuntee pelottavan tarkasti esimerkiksi Japanin pop-idolikulttuuria ja länsimaista taidemusiikkia.

Teoreettisella tasolla nō ei ole ollut minulle mitenkään vieras aihe aiemminkaan. Koska useat japanilaiset nykysäveltäjät ovat sisällyttäneet teoksiinsa mitä erilaisimpia viittauksia nō-teatteriin, myös musiikkitieteellinen tutkimukseni on sivunnut aihetta. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Kazuo Fukushiman huiluteoksiin liittyvä tieteellinen artikkelini Etnomusikologian vuosikirjassa 2010, joka on luettavissa netissäkin: http://files.kotisivukone.com/etnomusiologia.julkaisee.fi/EVK2010/ss_007-036_lehtonen.pdf

Yksi oleellinen kokemus minulta kuitenkin puuttui pitkään: en ollut ikinä nähnyt nō-teatteria livenä. Viime sunnuntaina tämä puute korjautui vihdoin. Astuin aamulla Kyōto Kanze Kaikanin nō-teatterisaliin ja hiljennyin odottamaan päivän esitystä.

Tämänkertainen esitys sisälsi kolme nō-näytelmää, yhden kyōgen-komedianumeron ja neljä lyhyttä shimai-esitystä, joissa on käsittääkseni kyse yksittäisten, tanssia sisältävien nō-kohtauksien esittämisestä.

Nōta pidetään yleisesti ottaen vaikeaselkoisena taidemuotona. Tämä ei sinänsä ole ihme: esitykset ovat hyvin hidastempoisia, näyttämöltä on karsittu pois aivan kaikki ylimääräinen eivätkä tarinatkaan ole ihan tämän päivän maailmasta. Ei sillä, että viimeisellä olisi hirveästi merkitystä. Nō-teatterin japanin kieli nimittäin vanhaa japania, jota ei ymmärrä moni japanilainenkaan ilman erillistä ohjelmakirjaa. Ohjelmakirjaa katsomallakin suuri osa näytelmien merkityksistä saattaa silti jäädä pimentoon, sillä näyttämöllä tapahtuu paljon asioita, joille on vakiintuneet merkityksensä. Helpommasta päästä ovat esimerkiksi päähenkilön naamiot: naamiot edustavat tiettyjä hahmotyyppejä kuten vanha nainen, nuori nainen, jumala, paholainen ja niin edelleen. Vaikeammin ymmärrettäviä ovat sen sijaan vaikkapa näyttelijöiden eleiden ja liikkumistapojen sisältämät merkitykset, joista suurinta osaa on täysin mahdotonta käsittää ilman niiden erillistä opiskelua.

Siksi yllätyinkin kovasti, että ensimmäinen näkemäni nō-näytelmä Shunkan onnistui liikuttamaan minut lähes kyyneliin asti. Näytelmän loppukohtauksessa, jossa yksinäisyyteen eristäytyneelle saarelle ikuisiksi ajoiksi tuomittu munkki Shunkan murtuu, oli jotain hyvin inhimillistä ja universaalia. Sen ymmärtämiseen ei tarvittu sanoja, ja ensimmäistä kertaa käsitin, miten tehokkaita sanoman välittäjiä nō-teatterin vakiintuneeseen liikekoodistoon kuuluvat eleet ovatkaan. Vähäeleisesti naamion ylle nostettu käsi symboloi itkua, ja Shunkanissa nähtynä tämän eleen vaikutus oli vahvempi kuin esimerkiksi yhdessäkään elokuvassa näkemäni surua kuvaava kohtaus.

Ehkäpä pelkistyneisyydellä on todella tarkoituksensa. Se jättää paljon katselijan mielikuvituksen varaan.

Itse asiassa, vaikka virallisesti nō-näytelmiä tulisi aina pitää kokonaistaideteoksina, todellisuudessa näytelmätekstitkin ovat sellaisenaan laadukasta draamakirjallisuutta. Epäröiviä ja puristeja kehotan tarttumaan mihin tahansa nō-teatteritekstejä sisältävään julkaisuun. Japaniksi tämänkaltaisia julkaisuja on paljon, mutta myös englanniksi Donald Keenen toimittama 25 Plays of Noh Theatre on tästä erinomainen osoitus.

Vaikeaselkoiseen nō-teatteriin verrattuna välissä esitettävät kyōgen-hupinumerot sen sijaan ovat toista maata: niiden sisältö on kielellisesti helppo ymmärtää, ja vastoin odouksiani tämänkertainen numero oli myös aivan aidosti hauska. Sivuhuomautuksena nō-teatterin katsomisesta on silti pakko mainita, että ensikertalaiselle 4,5 tuntia nō-teatteria on taidemuodon kiinnostavuudesta huolimatta liikaa. Minulle tuotti vaikeuksia istua tämä aika aloillani salin tuoleilla. En voinut olla säälimättä sivuroolien esittäjiä, jotka joutuvat pahimmillaan seisomaan paikoillaan hyvin epäluonnollisessa asennossa kymmeniäkin minuutteja yleisön edessä ilman, että ilmekään saa värähtää.

Nōta näkee toisinaan verrattavan länsimaiseen oopperaan. Kieltämättä taidemuodoilla on paljon yhteistä. Kummatkin yhdistävät muun muassa laulua, tanssia, runoutta ja pukutaidetta. Kummankin esittäjiltä vaaditaan melkoista kouluttautumista, omistautumista ja perehtymistä. Kumpaakin pidetään korkealuokkaisena taiteena.

Lisäksi kumpaakin pidetään vaikeaselkoisena, kumpaakaan ei ajatella nuorison suosimana taiteena ja kumpikin on joutunut yhteiskuntarakenteiden uudistuessa myös taloudellisiin vaikeuksiin yläluokkaisen imagonsa vuoksi. Tämä on todella sääli.

Suomen Kansallisooppera esimerkiksi ei tulisi toimeen ilman valtion huomattavaa tukea. Ongelma selvästi tunnustetaan myös Kansallisoopperassa, joka on alkanut kosiskella erityisesti nuoria katsojia helposti lähestyttävin katumainoksin. Sitä, kuinka hyvin tämä toimii, en osaa sanoa. Nō-teatterin en ole vielä nähnyt kohtaavan vastaavia kampanjoita, mutta en ihmettelisi, vaikka ne tulisivat tulevaisuudessa välttämättömiksi. Tämänkertaisesta yleisöstäkin yli 90% oli yli 60-vuotiaita. Oman kurssimme edustajien ohella nuoria oli vain kourallinen.

Nō-teatteri on sikäli erikoinen taidemuoto, että se on säilynyt lähes muuttumattomana vuosisatojen ajan. Toki varsinkin toisen maailmansodan jälkeen on tehty kaikenlaisia kokeiluja Hamletin nō-versiosta räiskyvän länsimaisen musiikin säestämään nōhon, mutta on selvää, että koko taidemuodon kontekstissa tämänkaltaiset kokeilut tulevat pysymään kuriositeetteina. Nō on myös tunnustettu yhtenä Japanin tärkeimpinä kulttuuriperintöinä, miksi sen suurempi uudistaminen ei liene kovin realistista.

Yksi muutos olisi kuitenkin helppo toteuttaa. Nyky-japanilla kirjoitettuja nō-teatteritekstejä tulisi joko jakaa yleisölle maksutta (tämänhetkiset 6000 jenin eli noin 60 euron ohjelmakirjaset ovat aivan, aivan liian kalliita – esimerkiksi tämänkertaisessa esityksessä ne olisivat kustantaneet noin 180 euroa) tai tarjota teattereissa oopperatalojen kaltainen tekstityspalvelu. Jälkimmäinen vaihtoehto on mielestäni äärimmäisen huono eikä todellakaan sovi nō-näyttämöiden ilmapiiriin. Siksi toivoisin edes kaikille maksutta jaettavien näytelmätekstien leviävän yleiseksi käytännöksi.

Olisi nimittäin todella sääli, mikäli näin upea taidemuoto kokisi lopulta valtion varoin tekohengityksellä elossa pidettävän taidemuodon kohtalon. Nōlla on niin paljon tarjottavaa koko maailmalle, meille kaikille, ettei sitä tulisi nähdä vain perinteisenä, vaikeaselkoisena taidemuotona vaan teatterina, joka on elossa ja voi esimerkiksi sisältää liikuttavimpiin kuuluvia kohtauksia, jota noin 27 vuoden elämän aikana on voinut nähdä.

Nō-teatterissa kuvaaminen oli kiellettyä, joten tähän lisäämäni kuvat on otettu Wikimedia Commonsista. Kuvien julkaisulle on lupa. Tekijänoikeudet omistavat (ylhäältä alas) Andreas Praefcke ja Christian Bauer. Alimman kuvan kuvaaja ei ole ilmoittanut nimeään.

Ensilumi

Pian ruskasta kirjoitettuani ensilumi pyrytti Kiotoon. Hiutaleet valkaisivat ilman hetken ajaksi, mutta pian ne kävivät yhä harvemmiksi ja lopettivat sitten kokonaan. Sitruunapuun hedelmät hohtivat ulos astuessani jo aivan yhtä kirkkaankeltaisina kuin yleensäkin.

Myös pyöräni renkaat rahisivat Kamo-joen myötäisellä tiellä vailla vaaraa liukastumisesta. Mutta kun käännyin sillalla katsomaan jokea, huomasin, että pyry oli vienyt taivaalta värit. Kamo-jokea reunustavien puiden räiskyvinä hohtavat lehdet ovat pudonneet.

Perinteisessä japanilaisessa runoudessa talvi on se vuodenaika, kun tunteet ikään kuin nukkuvat talviunta puhjetakseen keväällä vaaleanpunaiseen kukkaan. Kun kirsikankukat ovat varisseet leijaillen alas, kesällä taivaalle puhkeavat räiskyvinä tulikukat; ilotulitteita ei Japanissa ammuta uutenavuotena, vaan kesällä. Syksyllä ihaillaan ensin pyöreänä taivaalla hohtavaa kuuta, myöhemmin räikeän punaisina hehkuvia puiden lehtiä.

Talvi ei kuitenkaan ole väritön.

Talven värit pääsevät täällä esiin illan käytyä jo pimeäksi. Kampuksen valtava kuusi on saanut latvaansa suuren tähden, ja sen oksistoa peittävät värikkäät valonauhat. Siellä täällä liikkeitä koristavat samankaltaiset, jouluiset valokoristeet.

Todellisuudessa talvi on nyky-Japanissa kaikkea muuta kuin nukkuvien tunteiden aikaa. Joulu on ystävänpäivän ohella vuoden selkein parisuhdejuhla.

Tuuli on käynyt purevammaksi kuin aiemmin. Kioton talvesta kuvaillaan täällä termeillä shimitsuku (染み付く), ehkäpä "viiltävä", tai sokobie (底冷え), "luihin ja ytimiin asti ulottuva". Tämä on helppo huomata: vaikka lämpöasteet eivät ole mitään verrattuna Suomen talveen, en muista Suomessa palelleeni samalla tavalla pitkään aikaan. Tämä johtuu siitä, että Kioto on vuorien ympäröimä. Samasta syystä kesä täällä on paikallisten mushiatsui (蒸し暑い), erityisen nihkeän kuuma.

Itselleni jo syyskuun alku oli liikaa. En edes halua tietää, millainen heinä-elokuu täällä on.

Suomessa voi luottaa siihen, että vaikka ulkona olisi kuinka kylmä, sisällä saa sentään olla lämpimässä. Iltaisin istun täällä kotonani takki päällä ja hansikkaat kädessä. Ikkunankarmit olen teipannut ilmastointiteipillä. Lämmitin ei onnistu pitämään lämpimänä kuin alueen aivan sen edessä, joten en katso tarpeelliseksi tuhlata energiaa ja kasvattaa sähkölaskuani pitämällä sitä turhaan päällä.

Hörppiessäni iltaisin lämmintä misokeittoa en voi olla ajattelematta, miten tämänkaltaisten asuntojen vuokraaminen on laillista. Näinä hetkinä tietoisuus talven väriloistosta on lämpimimpiä asioita, joita tiedän.

Ruska

Ilma alkaa käydä yhä viileämmäksi. Paksut pilvet tuntuvat vain odottavan sitä hetkeä, jolloin ne voivat tupruttaa varovaisesti ensimmäiset lumihiutaleet kaupungin ylle. Kylmyys ei ole mitään verrattuna Suomen lämpötiloihin, mutta jollain tapaa se tekee kaikesta pysähtynyttä.

Tämänkaltaisissa ajatuksissa tuntuu hyvältä palata lämpimiin väreihin, joissa syksy on tähän asti koreasti hohtanut ja jotka alkavat vähitellen pyyhkiytyä pois Kioton puista. Pyöräni renkaat pyyhkiytyvät nyt keltapunaisten lehtimerien läpi niissä paikoissa, joissa niitä ei ole vielä ehditty lakaista pois. Japanissa mieli ei tee hypätä lehtikasoihin kuten Suomessa, mutta jotain hyvin pysähdyttävää liekkien tavoin hehkuvissa syksyn puissa on.