Asunto

”Ehhh. Missäköhän tämä on”, pohdiskeli taksikuski annettuani hänelle tulevan asuntoni osoitteen. Olin istunut kaksi tuntia Kioton rautatieaseman McDonalds-ravintolassa yrittäen turhaan karistaa uneliaisuutta silmistäni, mutta en myöskään ollut kehdannut lähteä soittelemaan asuntoni toimiston ovikelloa seitsemältä aamulla. Taksikuskin kommentti sai minut epäilemään, oliko koko paikkaa edes olemassa.

Saapuessani pihalle yhdeksältä aamulla olin aivan sanoinkuvaamattoman helpottunut, että pääsisin vihdoin lepäämään painavine matkatavaroineni. Meninkin reippaasti soittamaan toimiston ovikelloa, ja oven avasi pian nuorehko, paidaton mies.

”Oletko Lasse?” hän kysyi japanilla, joka ei ollut alueen murretta ja josta japanilaisenkin on kuulemma vaikea saada selvää. ”Olisin halunnut nukkua”, hän jatkoi mutisten ja kaivoi avaimet esiin.

Nousimme portaat kolmanteen kerrokseen. Oven aukaistuaan vuokranantaja havaitsi huoneeseen kuulumattoman television ja mikroaaltouunin, jotka hän takavarikoikin tiloista käden käänteessä. Huone oli isompi kuin kuvittelin, yli kymmenen neliötä. Mutta se tuoksui kummalliselta. Tai no, tämä oli kaunistelua. Huoneeni haisi tosi oudolta. Vuokranantaja avasi hanat, joista alkoi valua tervanväristä vettä. Vessa oli oudon, ruskeanmustan moskan peitossa. Jääkaapin hyllyillä oli tahmeaa, keltaista limaa.

Puhisten vuokranantaja kytki nettiyhteyden päälle ja pyysi odottamaan hetkisen, jotta voisimme allekirjoittaa vuokrasopimuksen ja hankkia sänkyvaatteet. Hän lähti ja jätti minut keskelle huonetta, joka oli jopa minun standardeillani äärimmäisen epäsiisti.

Odotin kohteliaasti puoli tuntia, ja kun mitään ei kuulunut, palasin alakerran toimistolle. Vuokranantaja olikin juttelemassa huoltomiehen kanssa.

”Mitä?” hän kysyi. Kun selitin olevani kiinnostunut vuokrasopimuksesta ja petivaatteista, hän pyysi odottamaan. ”Tule takaisin kahdeltatoista. Mutta nyt, anteeksi, haluan ihan oikeasti nukkua.” Ovi lävähti kiinni edessäni.

Odottaessani tutkin asuntoani hieman lisää. Sitä ei selvästi ennen tuloani ollut siivottu pätkän vertaa, ja moni paikka oli sen verran vanhan lian peitossa, ettei edellinen asukas ollut todennäköisesti koskenut yhteenkään siivousvälineeseen koko oleskelunsa aikana. Kylpyä ottaessani (kunhan olin ensin pyyhkinyt pois kaikki kuolleet ötökät ammeesta) vesi muuttui kesken valuttamisen tummanruskeaksi, enkä oikein tiennyt, olinko oikeastaan ollut puhtaampi ennen peseytymistä.

Vuokranantaja oli kello kaksitoista paremmalla tuulella. ”Sinähän puhutkin hyvää japania!” hän sanoi selvästi aamuisen esitykseni jälkeen yllättyneenä. Luin tarkkaan sopimuksen ja iskin siihen joka sivulle sinettileimani. Eri papereita tarkastellessamme aloimme puhua kulttuurieroista. Vuokranantaja tiesi, että Suomessa on valmistettu Venäjän–Japanin-sodassa ansioituneen amiraali Tōgōn olutta, ja totesinkin leikillisesti, että jotkut ovat nykyäänkin sitä mieltä, että yksi Suomen ja Japanin yhteisiä kulttuuripiirteitä on yhteinen vihollinen.

Tämä oli virhe. Vuokranantaja alkoi pohtia, mitkä maat ovat oikeasti Japanin nykyisiä vihollisia, ja päätyi täyttämään papereita tuskallisen hitaasti keskittyessään ennemmin kertomaan intohimoisesti, mistä kaikista syistä Etelä-Korea on Japanin ehdoton vihollinen numero yksi. Hän kuitenkin ilahtui, että keskustelin hänen kanssaan, ja toivotti lopuksi käymään huoneessaan milloin vain. Meistä tuli ystävät. Tässä mielessä.

Nyt kun tästä kaikesta on neljä päivää, oloni pienehkössä huoneessani on alkusokin jälkeen paljon parempi. Olen ostanut siivousvälineitä, olen ostanut astioita ja ennen kaikkea, olen siivonnut. Sain poistettua moskat, joihin kukaan ei ehkä ollut koskenut vuosiin, ja ankaran tuuletuksen ansiosta täällä ei haise enää kummalliselta. Talon pyykinpesukoneiden ja kuivaimien käyttö on edullisempaa kuin kolikkopesuloissa. Keittiössä minulla on pikakahvia ja oliiviöljyä ja tummaa suklaata ja jääkaapissa Asahin olutta ja yuzushua, sitruunaa muistuttavasta yuzu-hedelmästä tehtyä alkoholia. Se on jo paljon enemmän kuin normaalielämältä voisi toivoa.

Parvisänkyni vieressä on Lindalta saamani pöllö Fuu-chan (Kumin antama nimi; fukurō tarkoittaa pöllöä), eteisessä Japan Airlinesilta saamani origami-kurki ja ikkunalla sadan jenin kaupasta ostamani ”pöytäpalmu” (テーブル椰子). Pienet asiat saattavat tehdä olon yllättävän kotoisaksi.

 

Yliopisto alkaa huomenna. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.

Kioto

Olen joka kerta aiemmin Japaniin tullessani ollut ensimmäisenä päivänä oudon väsymyksen ja pettymyksen riivaamana. Olettaisin tämän johtuvan aikaerosta ja lentokoneessa huonosti nukutuista tunneista. Olotilaa on vaikea kuvata, mutta se maalaa koko maailman tylsäksi ja tekee pistävän ärtyneeksi. Kunnon yöunet ovat ainoa asia, joka tältä ololta voi pelastaa.

Tällä kertaa en saapuessani kokenut mitään vastaavaa, sillä päällimmäinen tunteeni oli vain... no, se jo aiemmin mainitsemani hyvä tunne paluusta johonkin kaivattuun.

Ilmiöltä ei kuitenkaan voinut välttyä. Kun saavuin sateiseen Kiotoon äärimmäisen huonosti bussissa nukutun yön jälkeen ja katselin lattialla istuvan, hikisenä puhkuvan vuokranantajani yrityksiä paikata katkennutta nettiyhteyttä likaisimmassa ja oudoimmalta haisevassa huoneessa, johon olen ikinä muuttanut, en voinut olla ihmettelemättä, mihin olin tullut.

Lannistuneena uskaltauduin byrokraattiset muodollisuudet hoidettuani ulos. Ihmisiä ei näkynyt missään, metro vaikutti epäkäytännölliseltä, ja korkeiden rakennusten puuttuminen tuntui pelottavalta.

No. Minun tuntemani Japani oli kai sitten enimmäkseen Tokio. Mutta minun ei tarvinnut kävellä kauaa tajutakseni, että vaikka tämä paikka on erilainen kuin Tokio, tämä paikka on aivan kertakaikkisen hieno.

Kiotossa minua eivät Tokion tavoin ehkä ympäröi korkeat rakennukset. Koko Kiotoa kuitenkin suojelevat joka suunnassa nousevat vuoret, jotka hohtavat sinertävää, lempeän sumuista valoa. Eksyminen on, jos nyt ei mahdotonta, niin ainakin aika vaikeaa kaupungin halkaisevan Kamo-virran ja kaupungin selkeän katukaavoituksen ansiosta. Tuskallisesta kuumuudesta huolimatta kävelin Kamo-virran vartta Kioton eteläisimmästä osasta pohjoisimpaan. Siitä tuli minun pieni pyhiinvaellukseni Kiotossa. Sain itselleni polkupyörän, jonka Mona oli minulle tänne jättänyt. Erityisesti tästä olen hyvin kiitollinen.

Kioto on tunnettu kaikista vanhoista temppeleistään ja pyhäköistään, mutta omalla tavallaan lohdullista on se, että Yoshida Kenkō kirjoittaa teoksessaan Tsurezuregusa (suom. Joutilaan mietteitä) jo 1300-luvulla Kamo-virrasta. Samassa kirjassa Yoshida muuten kirjoittaa, kuinka asiat olivat ennen paljon paremmin ja kuinka varsinkin nuoriso on sukupolvi sukupolvelta yhä turmeltuneempaa.

Ehkä tässä maailmassa on sittenkin todella jotain pysyvää. Siinä on mielestäni jotain lohdullista.

Yksi Tokion jälkeen Kiotossa hämmentävä asia on hiljaisuus. Tietysti Tokiossakin on hiljaisia paikkoja, etenkin temppeli- ja pyhäkköalueilla mutta täällä on tietyissä paikoissa koko hengellään ympäröivää, täydellistä hiljaisuutta; Sibeliusta lainatakseni hiljaisuutta, joka puhuu.

Ensimmäisen illan kunniaksi räväytin tuulettimen päälle, korkkasin oluen ja söin kanaa ja onigiriä. Ja kakkua. Kehno valokuva asuntoni ikkunan näkymästä ei tee oikeutta kaukaisuudessa siintäville vuorille niiden valmistaessa Kiotoa öiseen lepoonsa.

Tällä hetkellä voisin joka tapauksessa uskoa ajattelevani tätä paikkaa seuraavan puolen vuoden ajan kotina.

Pyhäkkö / Vihreä tee

Tokiossa on monta syytä liikuttua. Viime syksynä liikutuin yhden päivän aikana Tōkyō bunka kaikanin (Tokion kulttuuritalon) musiikkiarkiston virkailijoiden ystävällisyydestä, Ikuma Danin oopperan Yūzuru (Hämäränkoiton kurki) partituurista ja valoshow’sta eräässä ostoskeskuksessa.

Listaa voisi varmaan jatkaa loputtomiin. Tokiossa, ja koko Japanissa, on kuitenkin myös jotain sellaista, jonka vaikuttavuutta en oikein osaa verrata mihinkään muuhun.

Kioto on tunnetusti temppeleiden ja pyhäkköjen kaupunki. Kuuluisimmilla, upeilta näyttävillä temppeleillä ja pyhäköillä puutarhoineen on valtavasti arvoa nähtävyyksinä ja ne ovat mahtavuudessaan todella kauniita. Samalla ne ovat kuitenkin tämän arvonsa vankeja. Mitä suurempi ja tunnetumpi temppeli tai pyhäkkö on kyseessä, sitä enemmän siellä on kävijöitä, ja sitä vahvemmin sen alkuperäinen merkitys ja ilmapiiri peittyy muiden asioiden alle.

Viime syksynä löysin vahingossa Kōenjista (高円寺) pienen Kōenji (高園寺) -nimisen temppelin. Olin temppelin ainoa kävijä, ja sen rauhallinen ilmapiiri sai koko mieleni ihmeellisen hiljaiseksi. Oli kuin olisin siirtynyt toiseen maailmaan, jopa viereisen leveän autotien äänet pyyhkiytyivät täysin pois tajunnastani. Sinä päivänä minulla oli muitakin suunnitelmia, mutta päädyin palaamaan kotiin.

Viime sunnuntaina kävin Kumin kanssa Kichijōjissa, junalla jonkin aikaa Kōenjista länteen. Vaikka päivä oli sateinen, menimme Inokashira-puistoon, jonka kaskaiden siritys oli niin pistävän äänekästä että se sattui korviin.

Kävellessämme ympäri puiston lampea jäin tuijottamaan pienehköä shintō-pyhäkköä sen ohi astellessamme.

”Haluatko käydä tuolla?” Kumi kysyi.

Pyhäkön alueella ei ollut muita. Astuttuamme punaisen portin alitse huomasin kävelyni hidastuvan. Suoritimme puhdistautumisriitin siihen tarkoitetulla vedellä; puukauhan laskiessani vilkaisin Inokashiran levollista lampea, jolle alueelta on suora näkymä. Sen rauhallisesti vedessä oleilevat pulskat karpit hakeutuivat ihmishahmon havaitessaan lähemmäksi rantaa, kenties ruoan toivossa.

En ole koskaan pyhäkössä tai temppelissä vieraillessani ostanut omikujia, eräänlaista pientä ennustuspaperia. Tällä kertaa tein niin. Kumi selitti omikujin sisällön helpommalla japanilla kuin mitä se oli kirjoitettuna. Ennustus lupasi melko hyviä asioita. Olin onnellinen. Epäonniset ennustukset on tapana sitoa tällaiseen telineeseen; parempaa onnea lupaavat voi myös sitoa tai vaihtoehtoisesti pitää itsellään.

Teimme Kumin kanssa pyhäkölle pienen lahjoituksen, löimme käsiämme yhteen ja rukoilimme pyhäkön jumalia. Poistuimme alueelta vaitonaisina.

Hetken käveltyämme sade alkoi. Pysähdyimme pyhäkön läheiseen kahvilaan.

Sateen levollinen putoilu maahan kaskaiden sirittäessä sai minut ihmeellisen hiljaiseksi. En ole koskaan juonut yhtä rauhoittavaa vihreää teetä.

ABURI

Meillä jokaisella on hetkiä, joina joudumme tekemään valinnan: lähteäkö vielä juomaan se yksi vai ei?

Sinä päivänä olin paitsi ollut jo ottamassa vastaan ensimmäistä japanilaista apurahaani, myös antamaan ensimmäisen pianoesitykseni Japanissa. Itseni esitteleminen japaniksi (keigolla eli kohteliaalla kielellä) jännitti ehkä enemmän kuin itse esitys, mutta illan pääesiintyjiä Masatoa ja Yoshiota oli miellyttävä kuunnella. Illan kiinnostavimmat keskustelut syntyivät vieressäni istuneen japanilaisen Japanin kielen ja kulttuurin professorin kanssa. Ottaen huomioon, millä innolla hän täytti lasiani oluella en yhtään ihmettele, että päädyimme kulttuurieroja läpikäydessämme klassikkosanaparin yopparatteru ja juopporatti (joiden merkitys on melkoisen lähellä toisiaan) vertailemiseen.

En siis olisi tarvinnut sitä yhtä. Mutta nyt onkin otettava huomioon, että Kōenjissa on Aburi.

Aburi on yhdeksän asiakaspaikan baari, tai ehkä ennemmin baaritiski, jolla on sen värikkäälle vakiasiakaskunnalle tärkeä merkitys. Myös minulle sillä on erityinen merkitys, sillä Aburi asiakkaineen tarjosi minulle viime syksynä parhaimmat puhutun japanin kielen käytännön oppituntini. Aburissa saa myös baariruokaa, jota parempaa saa harvoissa ns. laadukkaissakaan ravintoloissa Helsingissä. Viime vuonna viimeisenä päivänäni Japanissa söin Aburissa ostereita. Minä ja viime syksynä kanssani Aburissa iltoja viettäneet "Nekotalossa" asuneet suomalaiset jäimme kaipaamaan tuttua baaritiskiä niin paljon, että kyhäsimme helmikuussa oman Aburimme Helsinkiin.

 

Lähtiessäni siis sille yhdelle ylimääräiselle oluelle odotukset olivat korkealla. 

Turhaan. Tällä kertaa kukaan ei keskustellut kanssani, kaikki katsoivat pesäpalloa ja minä jäin lähinnä pohtimaan, mitä kirjoittaisin kokemuksesta blogiini. Asia ei ollut mitenkään eri tavalla käydessäni Aburissa toisella kerralla Kumin kanssa. Asiaa pohdittuani en voinut kuin päätyä siihen lopputulokseen, että oikeasti viime syksynä keskustelun herättäjänä toimivatkin minun, oudon japania osaavan ulkomaalaisen sijaan kuvassa näkyvät kolme tyttöä. (Tarkemmin ajateltuna ainoa poikkeus tähän oli se kerta, kun muuan hokkaidōlainen nainen yritti nipistellä poskiani, ja se oli kiusallista.)

Mitä Aburista siis tällä kertaa jäi käteen? Ehkäpä ennen kaikkea tämä kuva. Lähetimme keväällä haikean kirjeen ja valokuvan omasta Aburistamme oikeaan Aburiin. Se oli tullut turvallisesti perille.

Baarimikko Nobu vakuutti olevansa chō-genki, superpirteä. Hienoa, että jotkut asiat ovat kuten pitääkin.

Kōenji

お帰りなさい - Japaniin saapuvat toivotetaan Naritan lentokentän tekstissä japaniksi tervetulleiksi kotiin, englanniksi tervetulleiksi Japaniin. Ensimmäisistä hetkistä asti kaikki Japanissa tuntui niin äärimmäisen luontevalta, että myös japaninkielinen toivotus tuntui luontevammalta. Juna-asemien kuulutukset, ihmisten puheensorina, opasteet – nähtävästi ihmisen on mahdollista luoda jonkinlainen tunne kodista myös vain 1,5 kuukaudessa.

Muodollisuudet Naritan kentällä hoituivat käden käänteessä, vaikka minua oli peloteltu jopa neljän tunnin tiukoilla haastatteluilla uuden, ulkomaalaisille suunnatun asukaskortin byrokratiaan liittyen. En olisi välttämättä oikein jaksanut sellaista, joten hyvä näin.

Lentokentällä koti-Suomessa vakuutin parille japanilaiselle tuliaisia etsivälle naiselle, että karhunliha on hyvänmakuista. ”Ilmeesi ei näytä siltä että se olisi totta”, he nauraa räkättivät, ja päädyin suosittelemaan poronkäristystä.

Olen tällä hetkellä Kōenjissa, siinä Tokion kaupunginosassa, jossa viime vuonna asuin. Kaikki sen kapeat kujat, pikkuravintolat, erilaisten ruokien houkuttelevat tuoksut ja käytettyjen vaatteiden liikkeet ovat ennallaan. Ainoa, mikä eroaa viime syksystä, on tämä yli 30 asteen lämpö yhdistettynä tuskallisen korkeaan ilmankosteuteen.

Viikko Tokiossa. En tiedä voisinko nyt toivoa enempää.